Tunnaria

Ulkona ei ole kauheasti talven merkkejä näkynyt, mutta treenailussa kyllä. Maastotreenit on nimittäin vaihtumassa jo pikku hiljaa tokoaiheisiin juttuihin. Uudet hienot ruutumerkit on ostettu ja kotona on jo jotain pientä harjoiteltu. Vuoden vaihduttua päästään toivottavasti halliin treenaamaan.

Variksen kanssa on tehty ihan ensimmäiset tunnistusnoutotreenit. Tässä aiheessa tunnustaudun vastarannan kiiskeksi nykyoppien ja -metodien suhteen, ja me on Vaakun kanssa (kuten Novan ja Ränninkin) opeteltu oman kapulan tunnistamista ruuan hajun avulla. Olen vähän sitä mieltä, että asiasta tehdään ihan turhaan liian vaikea edellyttämällä, että koiraa pitäisi kiinnostaa heti alusta asti pelkkä omistajan hajuinen kapula. Ruuan avulla haisteleminen ja valitseminen on niin paljon helpompi opettaa, ja sitten tarvii vain hiljakseen vähentää ruuan hajua ja lisätä omistajan hajua. Toiset pelkää, ettei siitä ruuasta jostain syystä enää pääsisi eroon, mutta... kyllä mun kaikki koirat on oppineet jäljestämäänkin, vaikka makkarajäljellä on aloitettu. Tai ehkä ne juuri siksi onkin oppineet. ;)

Alla pätkä Variksen treenistä numero viisi. Tässä on ruuan hajua omassa kapulassa jo selvästi ensimmäisiä treenejä vähemmän. Hieman Vaakku arpoo sivulta lähtemisen kanssa, kun pitää yrittää molempien toimia rauhallisesti jotta työskentely kapuloilla pysyy korrektina. Hiljakseen sitten ruuan hajua vähemmäksi ja virettä lisää.

Normimeininkiä

Laitetaas blogin tunnelman kevennykseksi pari ihan huuhaa-videota lokakuun lopulta ja marraskuun alkupuolelta. Normimeininkiä ulkoilun lomasta siis.

Veren maku suussa

...tai ainakin haju nenässä. Ostin jo kesällä pullon verta pakastimeen odottamaan verijälki-inspiraatiota. Ajattelin, että mejä voisi olla palveluskoirajäljeltä eläköityneille Novalle ja Rännille sopivaa puuhaa ja uutena lajina itsellekin ihan mielenkiintoista. Kokeetkin ovat avoinna kaikenrotuisille.

Kesä meni helteitä pidellessä ja käärmeitä pelätessä (en tänä vuonna nähnyt yhtään), syksy kului Rännin kanssa hakuillessa ja vasta nyt marraskuussa tuli otettua veripullo esiin. Jos on makkarajäljen tekeminen asiaan vihkiytymättömän silmissä hieman oudohkoa puuhaa, niin ei se verisen sienen taluttaminen metsässä sekään ihan normaalilta toiminnalta tuntunut. Tein samalla reissulla ensin Vaakulle metsäjäljen, ja en sitten jaksanutkaan enää tehdä kuin yhden puolen kisan mittaisen verijäljen. Kulmia eli makauksia, joihin loiskittiin verta vähän enemmän ja piilotettiin pieni palkkarasia, oli kolme. Jälki vanheni vain kuutisen tuntia, jotta ehdittiin ajaa se vielä valoisan aikana. Loppuun kaadoksi kuuluu laittaa hirvieläimen sorkka, mutta meillä ei sellaista (eikä pupun päätäkään) tähän hätään ollut ja laitoin päätepisteeseen sen sijaan raa'an naudan putkiluun.

Ajettiin sama jälki ensin Rännin kanssa ja sitten Novan kanssa. Novalle siihen tuli tietysti tuoreet ihmisen ja koiran jäljetkin, mutta ei se nyt ole meillä niin tarkkaa. Nova on syksyn mittaan ajanut muutaman Vaakun vanhan metsäjäljenkin - ensimmäisellä kerralla etsiäksemme sieltä maahan pudonneen krepin ja sittemmin ihan huvin ja urheilun vuoksi. Ja hyvin jäljesti nytkin Ränni verijäljen ja Nova sitten sen toisen kierroksen. Kiinnostuneena haistelivat alkumakausta, lähtivät siitä sitten liikkeelle ja parin kehun jälkeen oli jo ihan selvää pässinlihaa, että tätä siis seurataan. Loppukaadolla Ränni oli sitä mieltä, että tämä luuhan kalutaan tässä ja nyt. Nova taisi enempikin ihmetellä, että mitä tämä täällä tekee.

Miten se edellä mainittu Variksen metsäjälki sitten meni? Mittaa oli reilut puoli kilsaa, ja uutena juttuna tein pari piikkiä. Neljännelle kepille asti menikin mitä mainioimmin mukaan lukien ensimmäinen piikki. Sitten vitivalkoisessa talviturkissaan jänis loikki jostain parinkymmenen metrin päästä ohi. Varis ei huomannut mitään nenä varvukossa edetessään, mutta kun meidän jälki ylitti jäniksen juuri äsken kulkeman kohdan Vaakku silmin nähden hämmentyi. Samoilla kohdin oli se toinen piikkikin, mutta sen kohdan ohi takelleltuakaan Varis ei kyllä enää palannut oikeaan tilaan. Taisi tulla tuoreista jänön hajusta pikkuisen toisenlaiset assosiaatiot mieleen kuin keskittynyt jäljestäminen.

Pyy pivossa

Marraskuun alkupäivinä tuli nähtyä metsäneläimiä hieman lähempää kuin olisi ollut tarpeen. Lyhyellä ulkoilukierroksella kodin viereisessä metsässä Nova katosi. Huutelin sitä useamman minuutin eikä mummelia näy, ei kuulu. Ehti jo käydä mielessä kaikki tosi todennäköiset vaihtoehdot karhun suuhun joutumisesta alkaen.

Viimein Nova porhalsi paikalle - jäniksen pää suussa. :o Pupulla oli pään jatkona pätkä rankaa, nenä ja toinen korva puuttui. Yyyh. Pupun pää jätettiin metsään, mutta nähtiin se toki vielä seuraavilla ulkoiluilla ainakin Variksen kantamuksena ennen lopullista katoamistaan.



Vain pari päivää myöhemmin oltiin Novan, Rännin ja Vaakun kanssa ulkoilemassa hieman vieraammissa maastoissa. Jossain vaiheessa lenkkiä kuljettiin hakkuuaukean vieressä sammalisessa ja kivilohkareisessa harvassa mäntymetsässä pienen mäen yli. Koirat kulkivat edeltä ja mäen laelta näkivät ennen minua jotain ja spurttasivat lujaa liikkeelle. Tulivat sieltä kutsuttuani hetimmiten takaisin, mutta Variksella oli tullessaan jotain suussaan. Se näytti jo etäämpää siivekkäältä, joten esimmäinen ajatus oli, että liekö löytänyt variksen raadon. Vaan lähemmäs ehätettyään kävi selväksi, että siivet liikkuu, kantamus on elävä ja näyttää joltain kanalinnulta. Vaakku pudotti löytönsä, haavakkopyyn, jalkojen juureen ja syljeskeli höyhenet suustaan. Kiva.

Kanalinnunmetsästys oli päättynyt jo muutamia päiviä aiemmin, mutta metsästävän sukulaismiehen mukaan oli aivan mahdollista, että raanakko vielä vetelisi viimeisiä henkosiaan. Pyypaistia ei tuosta alettu valmistamaan ...mutta täytyy sanoa, että aivan kadehdittavan hyvällä oteella Varis lintua kantoi ja ilmeisen epäröimättä oli sen raanakon kantoonkin ottanut. Varsinainen lintukoira.

Ensin jäniksen pää, sitten haavakkopyy - mitähän seuraavaksi?