Elokuun lopussa pääsimme Ainon kanssa vihdoinkin ensimmäiseen jälkikokeeseen. Ilmoittauduttu on jo kaksi kertaa aiemminkin, mutta vuosi sitten peruttiin osallistuminen osaamattomuuden ja tänä kesänä juoksun vuoksi.
Koepäivä alkoi jäljillä tutuissa maastoissa Sanginjoen Isokankaalla. Siellä maasto on kangasmetsää, jossa paikoitellen on soisempia alueita. Janan Aino suoritti todella hienosti lukuunottamatta yhden pisteen vienyttä pientä koukkua vasemmalle. Muutoin eteneminen oli suora ja jälkeen reagointi erinomainen. Aino nosti jäljen tarkasti oikealle ja pari koiran mittaa jäljestettyään kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan vasemmalle, mikä oli oikea suunta.
Maavainuisena tarkkana työskentelijänä Aino ajoi koko jäljen tyylikkäästi ja ilmaisi kaikki kepit. Puolivälin paremmalla puolen jälki kävi kosteamman sammalisen syvänteen pohjalla ja sieltä noustua Aino pysähtyi, katsoi eteensä ja murisi. Muutaman kymmenen metrin päässä näkyi viereisen jäljen koirakko, joka oli menossa samaan suuntaan kuin mekin. Ehdin jo ajatella, ovatkohan meidän jäljet menneet ristiin, mutta Aino jatkoi saman tien jäljestystä ja teki pian hienon kulman oikealle. Jäljet kävivät siis melko lähellä toisiaan, mutta ratamestarin sanoin, hyvä että sattui peltojälkikoirat molemmille jäljille! 😄💪
Maaston osalta paineet oli pois, sillä tulokseen tarvittavat maastopisteet oli jo koossa. Esineruudusta tuli kuitenkin 29 pisteen edestä kermaa kakun päälle, kun Aino toi kaksi esinettä ihan kelvollisella työskentelyllä. Vieraita esineitäkään ei nyt isommin ihmetelty, vaikka niitä ei enempää ehdittykään treenata. Maastosta lähdettiin siis huiput 198 pistettä taskussa kohti Tassutörmän tottiskenttää.
Tottiskoirana Aino valitettavasti on ainakin toistaiseksi sellainen, että 70 pisteen tulosrajan ylitys ei ole ihan itsestäänselvyys. Nytkin suorittaminen oli kovin nihkeää ja ankeaa, mutta Aino kuitenkin sinnitteli liikkeet läpi. Ainoastaan tasamaanoudossa se teki kuolemaa siinä määrin, että siitä ei tainnut isommin pisteitä jäädä jaettavaksi. Hieno eteenmeno onneksi oli varmasti Ainonkin mielestä mukava päätös suoritukselle. Kokoon saatiin enemmän kuin riittävät 80 pistettä, ja näin Ainokin viimein sai JK1-koulutustunnuksen - vieläpä hienosti 1-tuloksella ja luokkavoitolla. 💕
Olosuhteet haja-asutusalueella mahdollistavat monenmoista, joten pieni parvi kesäkanoja on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Tänä kesänä viimeinkin saatiin kesäkanala valmiiksi ja hain Katan kanalasta asukkaiksi neljä tuotannosta poistuvaa kanaa sekä kukon. Tulokkaat osoittautuivat oikein seurallisiksi ja reippaiksi; eivät pelkää koiria tarhansa ympärillä, vapaana ollessaan kipittävät vastaan ja kun eivät pääse perässä tupaan, niin hengailevat sitten terassilla. Munia kanarouvat ovat pyöräytelleet heti tulopäivästään lähtien noin 20 viikossa.
Kauhun hetkiä koettiin, kun haukka verotti pihassa vapaana ollutta parvea yhden kanan verran. Kanaparka löytyi parhaat palat syötyinä ja muut siivekkäät silminnähden järkyttyneinä kuka minnekin piiloutuneena. Lähes viikon kanat ja kukko pysyivät mökkinsä suojissa odotellen, että vaara varmasti on poistunut maisemista.
Pienentyneen parven täydennykseksi hain kolme kananuorikkoa. Tulokkaat kotiutuivat lopulta hyvin, vaikka vanhojen kanarouvien vastaanotto oli ensin hieman äksy. Kukostakaan ei isommin ollut järjestyksen pitäjäksi; se on sen verran vässykkä (tai viisas), ettei halunnut puuttua akkojen polemiikkeihin millään lailla. 😄
Aino 4.6.2019
Sitten kanoista koiriin. Ainon kanssa metsäjälkikoe jäi viime vuonna haaveeksi, joten tänä vuonna on viimein laitettava treenaamisessa toimeksi ja sitten vain lähdettävä kokeeseen puutteineen kaikkineen. Jäljestys jäi viime syksynä talvitauolle huonossa vaiheessa, mutta tänä vuonna heti keväästä alkaen Aino on porskutellut kaikki jäljet hienosti. Esineruudussakin ollaan taidettu päästä viime vuoden alhon ylitse, sillä Aino on hakenut kahta tai kolmea esinettä ihan vauhdikkaasti. Toisinaan se on ollut superhyväkin, sillä lähtökohtaisesti se on Haloota ja Vaakkua keskittyneempi ja tarkkanenäisempi reagoimaan esineisiin.
Tottelevaisuus on ollut pääasiallinen murheen aihe nyt, kun maasto on kaiken taikinoinnin jälkeen alkanut varmistua. Kesäksi ilmoittauduin Ainon kanssa Oulun koirakerhon tottisryhmään, jotta pääsemme treenaamaan hieman kokeenomaisempaan tilanteeseen. Palkan kanssa Aino osaa tehdä ihan hienoakin työtä, mutta ilman palkkaa nuupahtaminen tapahtuu hyvin nopeasti. Siihen hieman ympäristön ja tilanteen luomaa painetta päälle, niin Aino-raasu on aivan lastalla kaavittavissa kentän pinnasta. 🙈
Vaakun ilmoitin elokuuksi rallykurssille voi-mes-ryhmään. Iltapissatuksen yhteydessä on kesän mittaan sen kanssa tehty viiden minuutin rallytreenejä ja edistymistä on tapahtunut niin, että kiinnosti jo kovasti, miten oikea puoli ja kaikki kuviot sujuisivat ratatreeneissä. Ja selvästi paremminhan ne ovatkin sujuneet kuin viime joulukuussa avo-voi-kurssilla. Toki osaamista ja varmuutta tarvitaan paljon lisää, mutta useimmiten oltaisiin tulokseen ylletty jo nytkin!
Kesäkuun puolivälissä käytiin Ainon kanssa rallytokoilemassa viimeinen alokasluokan tulos Muhoksella. Viimeksi oli rallytokoiltu maaliskuussa, mutta kisapaikalla omaa vuoroa odotellessa ehdittiin hyvin kerrata saksalaiset ja myötäpäivään pyörimiset. Päivä oli aurinkoinen ja sorapohjaisessa kaukalossa rata-alue oli paahtavan kuuma. Aino suoritteli kuviot tapansa mukaan rauhallisesti. Tällä kertaa selvittiin virheittä ja sata pistettä saaneisesta nopeimmalla suoritusajalla, joten Aino sai kuitata koulutustunnuksen RTK1 ison luokan ensimmäiseltä sijalta.
Seuraavan kerran pyöritään kylttien seassa ilman talutinta avoimessa luokassa. Avoimen luokan kyltit on osattu maaliskuussa ihan hyvin, joten seuraavaan kokeeseen mennään sitten kun sellainen sopivasti kohdalle osuu.
Aino 13.6.2019
Varis täytti 21. kesäkuuta kymmenen vuotta! Koirat täyttävät pyöreitä vain kerran elämässään - eivätkä valitettavasti aina sitä kertaakaan. Olemme siis onnellisia tämän rajapyykin ylityksestä ja pidän nöyränä mielessä, että 11 vuottakaan ei ole mikään itsestäänselvyys, 12-vuotias briardi on jo hyvin vanha ja siitä eteenpäin sitten jo todella vanha.
Variksen kymmeneen vuoteen on mahtunut monenmoista. Sen nuoruudessa hetkittäin ajattelin epätoivoisena, että tästä koirasta ei tule yhtään mitään, sen kanssa ei voi mennä ikinä edes käyttäytymiskokeeseen. Epätoivon nielin luopumalla odotuksistani, sillä mikäpä pakko kokeisiin on lähteä, mukava koirahan se on kotona. Pian tuli kuitenkin sisuuntuminen, että onhan tässä koirassa niin paljon ominaisuuksia, että mitä väliä vaikka se joissain asioissa onkin muuta kuin toivoisin. Itseasiassa ne heikkoudetkin oikein valjastettuna ovat kääntyneet voimavaraksi, ja niin vain Vaakusta tulikin kisakentillä yksi kaikkien aikojen briardeista. 💪
Sittemmin nuoruuden vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat vaihtuneet vanhan koiran viisaudeksi. Nyt me Vaakun kanssa istutaan terassin laidalla vieretysten ja yhdessä taivastellaan mielessämme vuorostaan Ainon ja Haloon touhuja.
Varis 13.6.2019
Hieman ex tempore ilmoitin Haloon oman seuran iltajälkikokeeseen kesäkuun lopulla. Keväällä tehty ainokainen jälkitreeni meni niin valtavalla jälleenjäljestämisen riemulla, että arvelin sen kantavan hyvin kokeessakin. Esineruutukin meni leirillä hyvin, joten sieltä arvelin pari kolme esinettä nousevan ja tottistakin osataan tulokseen yltämiseen riittävästi. Näillä eväin lähdettiin JK3-koulutustunnusta tavoittelemaan - ja kyllä se sieltä tulikin!
Tottikset suoritettiin Tassutörmällä heti kärkeen. Ihan kokeen alla muistin, että liikkeestä seisomista Haloo ei osaa, joten sen se meni odotetusti maahan. Muuten kaikki liikkeet tuli suoritettua melko oikein ja hyvällä halulla, mutta ei mitenkään superhienosti. Tottelevaisuudesta Juhani Petäjistöltä pisteet 84.
Sanginjoella maastossa jäljestys sen sijaan sujui hurjan hienosti ja vauhdikkaasti alusta loppuun asti - tai siis melkein loppuun asti. Viisi välikeppiä oli taskussa, kun tultiin tielle. Otettiin tuo loppu moneen kertaan uudelleen, mutta joka kerta Haloo tuli vain tielle. Tien toiselle puolellekaan jälki ei tuntunut jatkuvan. Aikamme siinä epäuskoisina pyörittyämme oli pakko luovuttaa viimeisen kepin etsiminen.
Viimeinen keppi on pisteytetty todella arvokkaaksi, joten tulokseen yltämiseksi esineruudusta oli pakko nousta kaikki neljä esinettä. Tuohon en itse oikein uskonut, mutta niin vain Haloo löysi kuin löysikin kaikki esineet, ja maastosta saatiin riittävät 153 pistettä kokoon. Hienosti saatiin siis tulos ja JK3, mitä lähdettiinkin tavoittelemaan - mutta kylläpä nyt jäikin harmittamaan tuo jäljen 40 pisteen arvoinen viimeinen keppi. Se olisi ollut lähellä tietä kääntyneen kulman jälkeen 50 metrin päässä ja sinne jäi siis samalla ykköstulos. Niin lähellä, mutta niin kaukana!
Haloon ja Ainon kanssa käytiin loppusyksyn viikonloppuina metsässä treenaamassa maastolajeja niin ahkerasti kuin suinkin ennätettiin. Säät on tuolloin treenaamiseen parhaat mahdolliset, kunnes talvi sitten tulee ja tekee puolen vuoden treenitauon.
Esineruudussa Aino yllätti. Elokuussa väännettiin kovasti esineitten tuomisesta, mutta asiat olivat loksahtaneet raiteilleen Ainon otsatukan alla ja nyt se kiidätti esineitä minulle ihan into piukassa. Toivotaan että homma jatkuu näin keväälläkin. Haloolla suurin ongelma piillee etsintälinjalla siirtymisissä. Etsintälinjalla se koomaa ruutuun pääsyä ja perusasennon ottaminen saati uuteen lähetyspaikkaan siirtyminen on jähmeää. Korjaussarjaksi tehtiin etsintälinjalla esineen tuomisen jälkeen seuraamista namipalkalla, ja oikein aktiivista seuraamista tehdessä vapautin suoraan ruutuun hakemaan seuraavan esineen. Toivottavasti tällä aikaa päälle saadaan kooma pois ja aktiivisuutta tilalle.
Metsäjäljellä Haloo mennä porhaltaa oikein vimmalla ja selvittää jäljet taitavasti. Ongelmat taitavat liittyä vain tilanteisiin, joissa sen tekemistä ohjaillaan (tai se kokee niin). Ongelma ei ole nyt tullut esiin, mutta toivottavasti näistä syksyn jäljistä on kuitenkin ollut hyötyä oikeanlaisen rutiinin muodostumisessa. Venytellään Haloon ohjailun sietämisen rajoja sitten keväällä vaikkapa ajamalla jälkiä lyhyemmässä liinassa.
Siinä missä Haloon jäljestys oli mukava jättää talvitauolle, niin Ainon kanssa oltaisiin kaivattu muutama lisäviikko. Ainon kanssa jäätiin vähän samanlaiseen vääntöön kuin käytiin esineruudun kanssa. Jäljellä se ensimmäisen puoliskon kyselee "Miksi?" ja jossain vaiheessa se sitten vain lähtee ja ajaa aivan suvereenisti ja hyvällä ilmeellä loppuun asti. Nähdyn esineruutukehityksen jälkeen odotan jännityksellä ensi kevään jälkiä.
Haloon kanssa treenaillessa tuli mieleen, että miksi päälajina tulee aina harrastettua metsäjälkeä? Haloo on innokas tekemään ihan mitä tahansa tehtäviä, joten miksipä ei voisi sen kanssa ottaakin päälajiksi etsintäkoetta. Jälkien vanhetessa onkin nyt hieman laiteltu alulle pudotetun esineen noutoa ja tarkkuusetsintää.
Palveluskoiratouhuja jatkettiin Vaakun kanssa elokuussa etsintäkokeella. Lajin ykkösluokka suoritettiin Kemin yöttömän yön kisoissa neljä vuotta sitten. Nyt kun jälkikokeet saatiin päätökseen, tuli sopiva aika jatkaa tätä sivulajia.
Tulostavoittein, mutta ilman suurempia pisteodotuksia, ilmoitin Vaakun etsintäkokeeseen Raaheen. Laskin että kuudesta osa-alueesta jäljestys, tottelevaisuus ja esineruutu ovat tuttuja juttuja. Pudotetun esineen nouto ja tarkkuusetsintä oli nopeasti kokeiltu, ja nekin Vaakku muisti hyvin. Ehdottomasti arvoituksellisimmaksi osa-alueeksi tiesin henkilöhaun, sillä niin mielijohteesta ja leppoisalla asenteella ilmoittauduttiin kokeeseen, ettei yksissäkään hakutreeneissä ehditty käydä. Edellinen hakutreeni oli lähes vuoden takaa. 😲
Koepäivä aloitettiin maastossa jäljillä. Vaakku teki parhaan janasuorituksen miesmuistiin ja sai porukan ainoana jäljeltä täydet pisteet. Seuraavaksi päästiin hakuradalle, jonka vasen laita laski näkymättömiin ja oikea laita nousi mäen päälle. Radan puolivälissä Vaakku viipyi vasemmalla puolella omituisen pitkään näkymättömissä. Sitten sieltä alamäestä kurkisti Vaakku kysyvän näkäisenä, katosi taas ja hetken kuluttua juoksi lujaa luokse pieni oksanpätkä suussaan. Hyväksyin ilmaisun ja Vaakku vei vauhdikkaasti löydölle. Kiintorulla kaulassa näytti olevan kunnossa, joten ihmettelin, miten Vaakku ei ollut saanut rullaa otettua, vaikka maalimiehen mukaan oli kovasti yrittänyt. Suoritus jatkui ja toinen maalimies löytyi selvästi oikean takakulman tuntumasta mäen päältä. Vaakku tuli hakemaan minut tyhjin suin, mutta selvästi löytäneenä, ja kun aikaakaan ei enää ollut tuhlattavaksi, niin hyväksyin ilmaisun ja Vaakku vei taas vauhdikkaasti löydölle. Molemmat maalimiehet nousi, mutta arvatenkin ja ihan syystä pisteet ilmaisuista ja työskentelystä ropisivat.
Black Death Varis 4.8.2018, kuva Veera Soukka
Esineruutukin meni hieman alakanttiin, sillä kolmea esinettä tietysti haettiin, mutta Vaakku toi viidessä minuutissa vain kaksi. Tarkkuusetsintä ja pudotettu menivät onneksi ihan normisuorituksilla. Tarkalta tuomarilta tuli kuitenkin parin pisteen vähennys tarkkiksen työskentelystä ja pisteen vähennys pudotetussa, kun paluuvauhti ei ollut niin luja kuin menovauhti. Kaikkiaan maastosta saatiin kuin saatiinkin ihan reilusti tulokseen riittävät 170 pistettä.
Tottikset tehtiin Raahessa Käpälämäen kentällä, joka on suurimmaksi osaksi sorapohjainen. Pahimmoilleen tottisten alkaessa alkoi myös auringonpaiste, joten kenttä oli melko kuuma. Vaakku oli kuitenkin yllättävänkin hyvässä potkussa vielä näin päivän päätteeksi ja teki innokkaasti 88 pisteen tottiksen. Selvimpinä virheinä tuli taas liikkeestä istumisessa asentovirhe, hypyssä kosketukset ja eteenmenossa toinen maahan-käsky.
Noudoissa Vaakku hauskasti intoili perusasennossa niin, että istui välillä ihan kurrena molemmat etutassut irti maasta. Paikkamakuussa minä puolestani sekoilin hieman, kun ajattelin, että sääli auringonpaisteessa makaavaa koiraa, mutta ihanaa itse päästä näkösuojan varjoon istumaan hetkeksi ...ja samassa tajusin, että mehän ollaan kakkosluokassa eli se siitä varjopaikasta ja siirryin sujuvasti piilon viereen koiran näkösälle. 😄 Kotiinviemisiksi saatiin siis EK2 pistein 258 ja samalla varmistui, että rotumestiksiin syyskuussa lähdetään tavoittelemaan tulosta etsintäkokeen 3-luokkaan.
Niin paljon kuin lunta tänä talvena olikin, niin nopeasti hanget kevään tullen hupenivat. Haloon kanssa tehtiin Jauholaarinkankaalla esineruutu ensimmäisillä riittävän kokoisilla lumettomilla metsäkaistaleilla, ja siitä onkin päästy taas maastotreenilussa vauhtiin. Ihan huippua on päästä taas pitkästä aikaa treenaamaan maastolajeja! Siinä lähtee päivä reippaasti käyntiin, kun on viikonloppuisin ja muina satunnaisina vapaina ennen kahdeksaa aamun viileydessä metsässä tekemässä jälkeä ja piilottelemassa esineitä. Näissä alkukesän maastopuuhissa on sekin mukava puoli, että vielä ei ole lainkaan hyttysiä.
Tälle vuodelle kansallisten lajien maastosäännöt muuttuivat, ja nyt esineruudussa jokaisessa tasoluokassa pitää etsiä yksi esine enemmän kuin aiemmin. Vaakun pitää siis hakea neljä, Haloon kolme ja Ainon kaksi esinettä. Hyvin kaikki kolme turria ovat tänä keväänä esineruututreeninsä suorittaneet; esineet on kyllä viety näkönä, mutta kahden, kolmen tai neljän esineen hakeminen peräkkäin ei ole ollut ongelma. Haloolla on ollut ensimmäisiä kertoja lähiesineitä ja se on vauhdikkuudestaan huolimatta heti reagoinut niihin säpäkästi - ehkä nosework-harrastus on tehostanut nenän käyttöä tässäkin.
Vaakku kevään ensimmäisellä metsäjäljellä 29. huhtikuutta.
Metsäjäljillä olen merkannut janakohdan ja kepit. Kulmat teen jonkinlaisten maamerkkien kohdalle, jotka sitten muistan jos muistan. Koira ne kulmat kuitenkin saa selvittää. Jälkikeppeihin turrit reagoi pääsääntöisesti hyvin, mutta jos sen ylittää ilmaisematta, niin kutsun takaisin ja jäljestetään se kohta uudelleen. Moittia ei voi, jos koira ei saanutkaan kepistä yhden yhtä hajumolekyyliä nenäänsä. Toisaalta ylikään ei voi päästää, jos koira ei vain syystä tai toisesta piitannut siitä hajumolekyylistä nenässään.
Vaakku on jo vuosien kokemuksella treenijäljillä tasainen työskentelijä. Satavarmasti se nostaa takajäljen 😃 ja yhtä varmasti selvittää koko kuvion loppuun asti. Mielentila voi hieman vaihdella, mutta siinä osansa on perässäkävelijällä. Kun edellyttää asennetta, niin saa asennetta. Jo pelkästään kunnon haukutukset jälkikepeillä lisää mukavasti liekkejä Vaakun jäljestykseen. Tyhjää keppijälkeä piristetään toisinaan myös matkan varrelle jätetyllä palkkapurkilla, narupallolla, lihapullalla tai lopussa odottavalla päivän ruoalla. Koskaan ei Vaakku tiedä, mitä kivaa sieltä jäljeltä löytyykään.
Haloon kanssa jälkiä on takana vielä niin vähän, että en sitä jälkikoirana oikein tunne. Vaikea sanoa, mistä narusta sitä milloinkin pitäisi vetää. Hieman aavistelen, että yllättävän paljon on samaa jälkikoirana kuin on Vaakussa. Tai sitten minä vain teen niistä samanlaisia. 😃
Ainon koetavoitteet ovat syksymmällä, joten se on tehnyt vasta yhden jäljen. Eikä niitä viime vuosilta yhteensäkään järin paljon ole takana. Täytyy senkin kanssa ryhdistäytyä, jotta ollaan valmiita kokeeseen edes sitten syksyllä.
Haloo tarkistelemassa Ainon vanhaa jälkeä 29. huhtikuuta.
Toukokuussa pidettiin briardiporukalla hakutreenipäivä Salonpäässä. Viiden naisen ja seitsemän briardin voimin treenattiin, ja ihan kohtuuajassa selvittiin, kun yksi treenikierros tuntui hellekelissä riittävältä. Satasen alueelle tehtiin kullekin turrille tasonsa mukainen treeni. Aino ja Haloo ovat hakuilleet ehkä pari kolme "pentutreeniä" viime kesänä, joten sillä samalla treenillä mentiin nytkin. Maalimiehet kävelivät näkönä etukulmiin ja siirtyivät sitten seuraaville pistoille aluetta eteenpäin. Haamuapu tehtiin jokaiselle lähetykselle ja maalimies kuljetti koiraa palkkaillen aluetta eteenpäin kunnes kutsuin koiran takaisin keskilinjalle. Viime kesänä Ainoa vielä aavistuksen verran jännitti viimeisillä metreillä maalimiehelle pinkoessaan, mutta nyt sekä Haloo että Aino paineli hippulat vinkuen perille asti ja palkkoja maalimieheltä tavoitellessaanhan kumpikin on ylenpalttisen innokkaita röyhkimyksiä.
Täytyy tänä vuonna järjestää kalenteriin joitakin hakutreenejäkin nyt kun Ainon ja Haloon kanssa aika on tehnyt tehtävänsä ja touhu on selvästi surperkivaa. Pikku hiljaa haamut paremmin ja paremmin piiloon, viivettä ennen lähetystä, valmiita jne. Siitä se lähtee. Näillä näkymin Haloosta kuumakallena kimittäjänä tulee sitten aikanaan rullakoira ja Ainosta kuuluvaäänisenä ja taloudellisempana liikkujana haukkuilmaisija.
Toukokuussa pidettiin briardien kesken hakutreenipäivä. Haloo vauhdissa, kuva Elina Huikari.
Haloo kävi sterkkaleikkauksessa lokakuun lopulla. Toiveissa on ajan mittaan hieman rennompi elämänasenne ja suhtautuminen lauman muihin koiriin. Niin hieno kuin Haloo harrastuksissa parhaimmillaan onkin, niin se on mielenliikkeiltään turhan adhd ja laumassa hetkittäin ihan katastrofi. Ei siis toivota lisää ihan tällaisia Haloita, vaan ollaan onnellisia tämän Haloon parhaista puolista ja keskitytään niihin.
Leikkaus tehtiin perinteisesti, ja ainakaan päällisin puolin Haloo ei olisi hyötynyt tähystysleikkauksesta paljonkaan. Se ei vaikuttanut missään vaiheessa kipeältä, parani nopeasti eikä leikkaushaava vaivannut ollenkaan. (Haloo lähdössä ulos 12 tuntia leikkauksen jälkeen). Nyt vain toivotaan, että vältytään sterkkanarttujen virtsankarkailuongelmalta. Briardeilla en ole tuosta vaivasta kuullut, mutta maleilla senkin edestä.
Aino ja Haloo
Vaakun kanssa olisi mieluusti käyty loka-marraskuussa viimeistä käyttövalionarvosta puuttuvaa jälkikoetulosta metsästämässä, mutta ei saatu koepaikkaa mistään. Paremman puutteessa ilmoitin sen hakukokeeseen Haapavedelle, mutta kokeen alla kaulanahasta paljastui antibioottikuurin vaativat reiät (Haloo) ja jouduttiin perumaan tuokin osallistuminen. Tosin ennen koepäivää saatiin hakutreenejäkin järjestymään vain yhdet, joten ihan tuurilla oltaisiin kokeessa seilattu. Nyt ei vaan tuuri riittänyt ihan edes sinne kokeeseen asti. Kävin sitten ihan vain turistireissun Haapavedellä katsomassa samaan aikaan pidettyä mandioringkisaa ja hakukoetta.
Marraskuun alkupuolella ehdittiin vielä ennen talvikelien tuloa pitää maastotreenipäivä. Vaikka kahdestaan Outin kanssa treenattiin, niin saatiin viiden koiran kanssa kulumaan koko päivä hämärän tuloon asti - etenkin kun ajoin autonkin tukevasti kannon nokkaan kiinni. Vaakulle, Ainolle ja Haloolle tein kaikille jäljen, ja esineruudussa käytiin pari kolme kierrosta. Aino ei olekaan tänä vuonna juuri päässyt jäljestämään, kun koetavoite oli Haloon kontolla. Hyvin Aino kuitenkin jäljestämisen muisti, ja lähtökohtaisestihan se on ollut näistä kahdesta parempi jäljestäjä.
Outi ja Jäynä
Lumen ja pakkasen tultua siirryttiin maastotreeneistä Dogantin halliin puuhastelemaan. Etenkin Haloota tuli leikkaustoipilasaikana viihdytettyä hallilla tunnistusnoudon (Haloon kolmas tunnaritreeni) ja muitten rauhallisempien - ja pikku hiljaa vauhdikkaampienkin - tehtävien merkeissä. Tokon merkinkierto, ruutu, hyppy, kaukot, tunnari ja ohjattu nouto tuli siinä siis tutuksi, vaikka ei koetavotteita tuossa lajissa olekaan. Haloo on työskentelyinnoltaan kyltymätön ja se kaipaa jatkuvasti uuden oppimista, haasteita ja vaatimuksia. Vaakku ja Aino kun kestävät toimettomuutta ja pelkkää ulkoilua paremmin, niin ne sitten harmi kyllä jäävät treenaamisessa vähemmälle, vaikka tykkäisivätkin tehdä enemmän.
Näköjään ei postausta ilman etteikö jotain draamaa olisi tapahtunut. Tällä kertaa sattui ja tapahtui vieläpä omalle koiralle, mutta edetäänpä kuulumisissa suunnilleen aikajärjestyksessä.
Kesän mittaan turrit ovat päässeet uimaan useampaan otteeseen. Tähän mennessä kaikki omat koirat ovat olleet innokkaita uimareita, mutta Aino viimeisimpänä on ollut toista maata. Se on kahden vuoden ikään mennessä hädin tuskin kastellut jalkojaan; ihan enimmillään vain pyörinyt turhautuneena rantavedessä, kun muut menevät menojaan lelujen perässä. Suunnittelin jo Ainon väkipakolla raahaamista uimasyvyyksiin tuon kummallisen kynnyksen ylittämiseksi, mutta eipä tarvinnutkaan. Tänä kesänä Aino alkoi enemmän viihtyä vedessä siinä rajalla, missä pitäisi alkaa uida, ja pelastusliivi yllään huomasi nopeasti, että kivaa on ja pinnalla pysyy. Parin pelastusliiviuinnin jälkeen Aino painelee nyt muitten mukana uimassa ilmankin. Mukavaa kun Ainokin on nyt uimisesta niin riemuissaan!
Haloo ja Aino Papinjärvellä
Tänä vuonna on tarkoitus Ainon kanssa hieman tokoilla, ja heinäkuussa oli kisadebyytti. Koeillalle sattui melko kuuma sää, mutta onneksi oli pilviverhoa sen verran, ettei kivituhkakentälle aivan suoraan porottanut. Aino suoritti kaikki alokasluokan liikkeet tasaisen varmasti, mutta hieman koetilanne liikkureineen ja tuomareineen söi treeneissä totuttua suoritusripeyttä. Ainoa varsinainen virhe sattui luoksetulossa, kun juuri ennen kutsua Ainon katse ja ajatus seurasi liikkeenohjaajaa ja ensimmäinen kutsu meni ohi Ainon tajunnan. Toinen kutsu viekin sitten heti 9 pistettä tuloksesta. Lisäksi meni muutama pisteenpuolikas Pipan tarkassa tuomaroinnissa, joten Ainolle lopputulemana alokasluokan ykköstulos 184,5 pistettä, kunniapalkinto ja sijoitus luokan toinen. Hienosti Aino siis suoriutui, ja ehkäpä talven tullen mennään vielä hallikokeisiinkin uudelleen alokkaaseen ja/tai avoimeen luokkaan.
Aino
Yöttömässä yössä mukavassa seurassa hakuinnostus virkosi niin, että treenaamassa on käyty muutamaan otteeseen sittemminkin. Haloo ja Aino ovat tehneet yhden samankaltaisen treenin lisää, eli 4-5 seisovaa haamua, ja suoriutuivat siitä hienosti. Haloo tosin kerran palasi puolivälistä takaisin, mutta siinä taisi tulla pieni ristiriita, kun poltteli niin kovin toisellekin puolelle jäänyt maalimies. Variskin on päässyt juoksemaan parit hakutreenit Salonpäässä. Suorapalkoilla on treenattu, mutta ilmaisukin on hyvässä muistissa, sillä Vaakku ehti silmänräpäyksessä ottaa rullan yhdellä suorapalkallakin. Pistot ovat olleet hieman omavalintaisia, joten taidetaan nyt hetki jatkaa paitsi suorapalkoilla myös suorilla pistoilla.
Haloolle ja Varikselle tein Peuhussa jäljet, ja niiden vanhetessa tehtiin koko kolmikon kanssa esineruutu. Haloota tuli edellä kuvailtua toheloksi jäljestäjäksi, mutta nyt se kyllä meni noin alokaluokan mittaisen jäljen niin hienosti, että olisi voinut luulla jälkiliinan päässä olevan Vaakku parhaimmillaan. Kiinnitin nyt itsekin enemmän huomiota omaan ohjaamiseni ja oikean liinatuntuman pitämiseen, ja sekin varmasti näkyi suorituksessa. Varis ajoi oman jälkensä mallikkaasti, mutta terävässä kulmassa tuli sen verran ylimääräistä pyörimistä ja ajan ja energian haaskausta, että piikit täytyy ottaa harjoittelun alle.
Haloo
Toisena ellei molempina päivinä oli tarkoitus ajella Haapavedelle katsomaan mondioringkisoja, mutta Haloo järjestikin sille viikonlopulle hieman muuta ohjelmaa. Se oksensi keskiviikkona iltaruokansa ja yöllä myös sappinesteet. Aamulla ei ruokaa tarjottu, mutta huoli alkoi todenteolla nousta, kun Haloo ei koskenutkaan iltaruokaansa, kävi vaisuksi ja alkoi spontaanisti pulautella sappinestettä. Eläinlääkärissä veriarvoista tai ultrasta ei löytynyt mitään poikkeavaa. Tukihoidoksi annettiin nesteytystä ja kipulääkettä, ja illalla saatiin päivystyksessä röntgenkuvat. Kuvissa ei näkynyt röntgensäteitä läpäisemätöntä vierasesinettä tai tukoskohtaa, joten tilannetta katsottiin vielä mahdollisena vatsaviruksena tiputtamalla nestettä, kipulääkettä ja pahoinvoinninestolääkettä. Niiden ansiosta Haloon vointi petraantuikin ja ruokahalu palasi.
Sappinesteen pulauttelu, kivuliaisuus ja ruokahaluttomuus palasivat kuitenkin pian. Röntgenkuvassa ei edelleenkään näkynyt mitään, mutta nyt vatsaa tunnustelemalla suolistosta löytyi potentiaali tukoskohta. Suoliston sektiossa sisuksista paljastuikin täydeksi yllätykseksi pätkä maissintähkää ja valitettavasti jo 20 cm kuolioitunutta suolta. Leikkaus meni hyvin ja potilas oli heti herättyään mielestään elämänsä kunnossa ja valtavan nälkäinen. Nyt on lääkekuuri loppu, velliruuat syöty ja liikkumisrajoitukset kärsitty. Leikkaushaava on ollut koko ajan todella siisti; kyllä olisi Jaakosta tullut hyvä räätälikin, mutta onneksi alkoi eläinlääkäriksi!
Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, mutta kyllä tässä ehti jo todella pelätä pahinta, kun koira vain hiipuu eikä mitään syytä löydy. Huhuh, toivottavasti nämä tällaiset kauhun hetket ovat nyt hetkeksi aikaa tässä.
Alkuvuoden kuulumisista päästäänkin suoraan kesän kuulumisiin. Kirjoittelutahti on ollut harvahko, kun kiirettä on pitänyt ja tapahtumat, tulokset ja kuvat tulee kuitenkin laitettua ensin facebookiin. Huhtikuussa luulin, että murheellinen kevät oli saavuttanut pohjansa, mutta niin vain jotkut osaavat toimillaan yllättää. Onneksi ympärillä on hyvät ystävät ja nämä koirat, niin mukaviakin kuulumisia on kertynyt.
Pääsiäinen meni pääasiassa kotoillessa. Melko myöhäisestä ajankohdasta huolimatta metsissä oli vielä aika paljon lunta, joten maastolajien treenailu sai vielä olla. Sentään parit mondioringtreenit pääsiäisen huiteilla käytiin, nekin tietysti hallissa. Uutena asiana alettiin opetella maalimiehen kuljetusta ja tottelevaisuusosan kaukokäskyjä. Hieman epätoivoiselta tällä hetkellä tuntuu lajin harrastaminen. Tarvittaisiin paljon osaavaa opetusta ja ryhtiä treeneihin, jotta harrastaminen olisi oikeasti mielekästä ja tavoitteita voisi asettaa. Jokainen tekee varmasti nytkin parhaansa, mutta yksinkertaisesti riittääkö se. Tulevaisuus näyttää, päästäänkö tässä lajissa vielä eteenpäin.
Tavoitteeseen sen sijaan päästiin Variksen kanssa agilityharrastuksessa. Kolmosluokkaan päästyä
ajattelin jonkinlaisen tuloksen sieltä hakea, ja huhtikuun agilitykisoissa käytiinkin kolme rataa. Ne meni paremmin kuin osasin odottaa, sillä Vaakku juoksi kolmet kolmosen kiemurat ilman ratavirheitä. Aikavirhettä tuli meille odotetusti pari kolme sekuntia ja viimeisestä kisasta uskomattomana sattumana 0,01 sekuntia. Siinä meni kolmosluokan nolla niin läheltä kuin se vain voi mennä! Jonkinlainen ympyräkin tässä sulkeutui, kun ihan ensimmäisissä agilitykisoissaan Vaakku niinikään tekaisi kolme ratanollaa. Nyt sitten arkistoidaan agilitykilpailukirja ja tehdään ihan muita juttuja.
Toukokuussa vaihtui hyvin palvellut kulkupeli Yaris Verso hieman tuoreempaan ja tilavampaan Seat Alhambraan. Sopivia, silmää miellyttäviä vaihtoehtoja tuli enempi vähempi tosissaan katseltua jo pitkän aikaa. Kun sitten samaan aikaan mahdollisuus hankkimiseen tuli, Yaris pomppasi katsastuksessa ja kotipaikkakunnalla oli tarjolla oikea auto, oikean värisenä ja kaikki muutkin kriteerit täyttäen, niin mitä sitä epäröimään. Nyt kelpaa taas toivottavasti pitkän aikaa huoletta reissailla töihin, treeneihin, kisoihin ja muuten vaan.
Toukokuun lopulla kurvasinkin tapaamaan pohjoisen briardinomistajia kevätpäivän viettämisen merkeissä. Yksitoista briardia oli kaikkiaan koolla ja kävi kentällä hieman kameran edessä pyörähtämässä. Kaikki briardistit olivat entuudestaan tuttuja, mutta kuulumisia riitti toki vaihdettavaksi kahvitarjoilujen ääressä ja nuotiolla makkaraa paistaessa. Mukava oli tietysti nähdä etenkin Vaakun jälkeläisiä, Haloon ja Ainon sisaruksia Lunaa ja Jäynää omistajineen pitkästä aikaa!
Vaakun kanssa käytiin jo yksi jälkikoe Kalajoella, mutta siitä ei sukseeta syntynyt. Ehkä osansa oli kesän ensimmäisillä helteillä ja maastossa meille osuneella aukealla, rutikuivalla, paahteisella alkumatkalla, mutta joka tapauksessa lisää pitää treenata. Muuten onkin kokeissa tullut käytyä ilman koiraa eli hakukokeen tottiksissa talkoilemassa, mondioringkoetta katsomassa ja tokokokeen kulkua kertailemassa. Ainon kanssa käyttiin touko-kesäkuussa tokon alokasluokan kurssi, joka oli taas hyvää harjoitusta ja oppia sekä ojennusta meille pääasiassa itsekseen treenaaville.
Keskiviikkotottiksissa Alatemmeksellä on treeniseuraa ollut vaihtelevasti. Kanssatreenaajia kovasti kaivataan, jotta riittäisi kaikille kolmelle omalle koiralle vieras koira pariksi ilmoittautumiseen ja paikallaoloon sekä tietysti ihmisiä henkilöryhmään. Tänä kesänä on nuorison kanssa otettu opetteluun estenoudot ja eteenmeno, jotka muodostavatkin aika merkittävän osan koetottiksen pisteistä. Vaakku vanhana kettuna osaa liikkeet niin kuin osaa ja sen kanssa treenaaminen keskittyykin asennepuolelle. Ehdin jo ajatella, että se on tullut vanhaksi tehdäkseen täpäkkää tottista, mutta kun molempien asenne oli kohdallaan, niin sieltä se tuttu Vaakkukin taas paljastui. ♡
Esineruudun harjoittelua on nuorison kanssa lykätty tähän kesään asti. Kolme treeniä on nyt tehty ja eiköhän tuokin tehtävä alokasluokan koesuorituksen tasalle tule tämän kauden aikana. Kaistaleen perälle on ensin viety esine yhdessä ja sitten uusintana etsintälinjalla odottaen. Harjoittelemista toki vielä riittää, että tehtävä sujuu valmiilla esineillä, erilaisilla materiaaleilla, vaikeammassa maastossa ja pitävällä otteella.
Metsäjälkiä on tehty niinikään kolme. Kokeilin jo jättää kaiken ruuan pois jäljeltä ja laittaa pelkät kepit, mutta oli ehkä vielä vähän liian aikaista sille. Muutama nappula siellä täällä auttaa kovasti, kun kepit eivät vielä tunnu koirista niin arvokkailta. Aino on hyvin tarkka ja tunnollinen jäljestäjä, ja pitää hyvin huolen pysyäkseen jäljellä. Haloo sen sijaan on suurpiirteisempi jäljestäjä ja hankalampi luettava, sillä se on saman näköinen touhukas tohelo, onpa se jäljellä tai hukassa. Sen kanssa tuleekin elävästi mieleen ajat Novan jälkiliinan päässä. 😄
Heinäkuu aloitettiin hauskoilla yöttömän yön hakutreeneillä, joissa treenattiin kelloon katsomatta ja syötiin hyvin. Vaakun kanssa ei ole hakuilu käynyt mielessäkään marraskuun hakukokeen jälkeen ja nuoriso on pitänyt lajista taukoa, kun neljän kuukauden ikäisenä löysivät hakumetsästä mörköjä. Vaan ilman muuta me lähdettiin nyt viettämään hakuilun merkeissä hauskaa iltaa ja yötä mukavassa porukassa - ja siinähän se uinunut hakuinnostukin taas heräsi.
Haloo ja Aino saivat näkönä pinkaista syömään makkarat neljältä maalimieheltä, ja aika, kokemus ja tapakasvatus oli tehnyt tehtävänsä ja ukot saivat luokseen ahneita ja innokkaita turreja. Aino tarvitsi hieman maalimieheltä kannustusta matkalle, mutta parin treeniä lisää ja menee Ainokin varmasti yhtään miettimättä. Vaakku viimeisenä koirana sai etsiä ukon etukulmasta, viidestäkympistä ja satkusta suorapalkoilla. Koiran etenemisen maastossa näki hyvin, ja olihan se komean näköistä menoa! Hieman neljän jälkeen auringon jo taas noustua oli kaikki koirat treenattu ja ehkä puolet eväistä jaksettu syödä. Isot kiitokset kaikille treeniseurasta - juuri tällaista koiraharrastus parhaimmillaan on!
Reissusta palattua tuli kiire ottaa loppukiri Ainon ja Haloon metsäjälkien kanssa. Huhtikuun alussa tehtiin ensimmäinen jälki, ja siinäpä ne jäljet tähän mennessä sitten olivatkin. Nyt lokakuussa illat pimenivät jo niin nopeasti, että jäljestäminen jäi aina jompaan kumpaan viikonloppupäivään. Näin olleen saatiin lokakuun aikana tehtyä kolme jälkeä, joissa reippaasti otettiin taas uusia askelia eteenpäin. Turrijuniorit olivat taattuun tyyliinsä ihan yhtä motivoituneita sekä hyvä- ja syvänenäisiä kuin aiemminkin. Ehkä ei siis ihan mahdottomasti jääty jälkeen :) vaikka toistoja tälle kaudelle tulikin näin vähän.
Jäljillä on ollut nyt mittaa 300-400 metriä, siellä on ysikymppisiä kulmia, kolme jälkikeppiä ja nameja on keskimäärin 10-15 askeleen välein, mutta kuitenkin satunnaisuus säilyttäen. Ennen keppiä on aina hieman pidempi namiton pätkä ja kulmasta uuteen suuntaan muutama tiheämmin. Viimeisellä jäljellä tein aloitussuoran metsätien suuntaisesti, joten saatiin ensimmäinen oikeanmallinen jana-aloitus. Yritän nyt välttää turhaa hallintaa (pysäyttämistä ja suunnan osoittelua) janalle mennessä, joten turrit saavat nenä pitkällä vetää tieltä metsään. Toiveena on, että oppivat lähtemään janalle voimakkaammin kuin aiemmat koirani, joista on aina tupannut tulla enempikin janalle käskettäviä ja se varsinainen syttyminen on tapahtunut vasta jäljestyksen alkuun päästyä.
Jälkikeppien ilmaisu on vielä ihan vaiheessa, vaikka ne jäljelle on otettukin. Ilmaisuna on ainakin toistaiseksi maahanmeno ja nenän tökkääminen kiinni keppiin. Muittenkin koirien kanssa tosin olen maahanmenosta ennemmin tai myöhemmin luopunut ja ilmaisu on vaihtunut tuomiseen, joten saa nähdä. Haloolle keppien ilmaisu jäljellä on selvästi helpompaa. Vaikka se jäljestääkin keskittyneesti ja motivoituneesti, niin sille ei ole ongelma vaihtaa jäljestäminen silmänräpäyksessä kepin ilmaisuun. Ainolla taas on selvästi nihkeämpää luopua jäljestämisestä ja vaihtaa ajatukset kepin ilmaisemiseen.
Lokakuussa vietettiin nuorison kanssa myös jännittävä ilta läpivalaisun merkeissä. Pitkällisen jappasun jälkeen ei lähdetty ajelemaan kauemmaksi vaan käytiin kuvauttamassa lonkat, kyynärät ja selkä ihan meidän lähiklinikalla Oulunportin Evidensiassa. Eläinlääkärin silmin kaikki näytti hyvältä ja meidän molempien silmin Ainon lonkat hieman paremmalta. Näillä tuloksin lausunnot saapuivat kahdessa päivässä myös Kennelliitosta eli molemmilla priimat kyynärät, lanneranka ja nikamat, lonkat Ainolla A:t ja Haloolla B:t. Loistavaa!
Spondyloosinkin osalta selät olivat priimat, mutta niistä ei anneta lausuntoja alle kaksivuotiaille. Kaksivuotiaaksi taas koko kuvauksia ei lähdetty vetkuttamaan, sillä terveen paperit spondyloosista kaksivuotiaalla koiralla on ..noh, yhtä tyhjän kanssa, kun kyseessä on rappeumasairaus. Käydään siis kuvaamassa spondyloositilanne sitten 3-4 vuoden iässä, jolloin sairaudella on hieman enemmän aikaa tulla esiin ja iän tuomia muutoksia ei vielä pitäisi olla (ja koira on vielä lisääntymisikäinen :). Kuvauskeikan otokset löytyvät täältä.
Huhtikuun toinen viikonloppu vierähti kuunteluoppilaana Putkan järjestämässä Mondioring-seminaarissa Limingassa. Osallistujia saapui Suhteellisen Jussin oppiin treenaamaan ja maalimiestyöskentelyä harjoittelemaan lähestulkoon maan kauimmasta kolkasta asti. Osallistujakirjo oli taas tuttu kaikki maleja ja parilla vähän pidemmät villat, mutta eritasoisia koiria oli mukavasti nuorista koirista aina kolmosluokan kilpailijoihin saakka.
Oppia treenaamiseen sai odotetusti, kun itse on lajissa ihan aloittelija. Erilaiset koiratyypit ja niitten mahdollinen rakentelun tarve tuli esiin ja on mielenkiintoista, kun itselläkin on kaksi keskenään hieman erityyppistä nuorta koiraa. Sain myös hyvään ajankohtaan päätöksen sille, että me purraan jatkossakin ohjaajan puolustuksessa käteen vaikka muissa liikkeissä pääsääntöisesti jalkaan. Mielenkiintoista oli myös nähdä maalimiestyöskentelyä. Kokeissa koeliikkeitten suorittamisessa on arvatenkin taidollisia eroja, mutta taatusti vielä suurempia taitoerot ovat koirien treenaamisessa ja rakentelussa. Ei ole helppoa hommaa koiran edessä, jos ei aina liinan toisessa päässäkään.
Omat montsutreenit on nyt muutaman kerran pidetty Iin koirahallissa nurtsikenttien kuivumista odotellessa. Treenitahti on toistaiseksi ollut harva, mutta silti on yritetty liikautella asioita eteenpäin. Hyökkäyksiä on kokeiltu ensimmäiset kerrat ilman liinatukea ja ohjaajan puolustuksessa on otettu enemmän pyörimisiä, kättelyitä, tuolilla istumista ja muuta. Varmasti ihan peruspohjatyötä tyynyllä pitäisi tehdä enemmän, mutta tiedä sitten päästäisiinkö gurumpien mittapuun mukaan koskaan siitä eteenpäin. Koitetaan nyt siis edetä hitaasti kiiruhtaen ja palataan sitten takaisinpäin, jos seinä näyttää tulevan vastaan.
Tänä kesänä Mondioring on prioriteetti numero yksi, mutta toki metsäjälkeäkin treenataan harvakseltaan kohti koetasoa. Vuoden ensimmäset jäljet tehtiin huhtikuun viimeisenä päivänä, ja erinomaisesti oli Ainolla ja Haloolla jäljestäminen muistissa. Hauskasti kumpikin alkumatkan jälkeen on parhaimmillaan: Aino vireen noustua ja Haloo vireen laskettua hieman. Keskittyminen ja halu on molemmilla kohdallaan alusta loppuun, joten helppoja treenattavia ovat tähän lajiin molemmat.
Haloon ja Ainon kanssa jäljestelyt ovat jatkuneet tuttuun harvaan tahtiinsa. Eikä kyllä ole ollut tarvettakaan millekään hinkkaamiselle, sillä homma on sujunut aina varsin laadukkaasti. Suunnilleen samoissa jäljissä mennään nyt 8 kuukauden ikäisten pentujen kanssa kuin Varis aikoinaan reilun vuoden iässä. Huomioiden tähän väliin tuleva talvitauko ollaan siis edetty melko tasatahtia.
Syksyn tullen on siirrytty nurmikoilta metsään. Matalassa kasvillisuudessa metsässä mennään nyt 150-200 metrin mittaisia jälkiä, joissa on askeleilla ruokanappula ja joukossa 1-10 askeleen tyhjiä pätkiä. Jälkikeppien ilmaisua on harjoiteltu pariin kertaan kotona. Enemmissä määrin jätettiin se kuitenkin talven puuhasteluksi. Jäljestysseuraa on saatu Luna-siskosta ja Jäynä-veljestä emäntineen. Yhtäaikaa ei tosin ole vielä aikataulut osuneet yksiin, mutta eiköhän ensi vuonna pystytetä yhteinen jälkitreenipäiväkin. Videolla jäljestää Aino 7 kuukautta - Outille kiitokset kuvaamisesta!
Viimeisenkin pennun lähdettyä omaan kotiinsa on hiljakseen yritetty orientoitua treenitouhuihin. Takana on seitsemän kuukauden mittainen totaalinen harrastustauko. Kerrassaan mitään ei ole Variksen kanssa tehty. Nyt koetetaan sitten Variksen kanssa muistella miten ne tottikset, jäljet ja esineet menikään ja aloitellaan alkeista Haloon ja Ainon kanssa.
Mitenkään ahkeraksi treenaajaksi ei ole päässyt kaikkien muitten kiireitten keskellä itseään tuntemaan. Keskiviikkoisin on kuitenkin pentujen kanssa vähän tottisteltu, ehkä kerran kahteen viikkoon tehty nurtsijälki ja kaikkiaan pari kolme kertaa on käyty hakutreeneissä.
Ja tähän videotodisteita kerätessä tuli todettua, että Ainon treeneistä ei ole ensimmäistäkään videota tai kuvaa! :o
Hakutreenien lomassa on käyty jäljestämässä peräti kahdesti. Ensimmäinen oli nurtsijälki, kun elättelin toiveita erikoisjälkikoepaikasta ja piti nopsasti kokeilla, miten tuollainen tarkempi jäljestäminen sujuu pitkästä aikaa. Kulmia tuli kiitettävästi, kun taiteilin nurtsialueelle niin pitkän jäljen kuin mahdollista, esineitä oli neljä ja nameja siellä täällä. Lyhyessä liinassa ajaen homma pysyi tietysti ihan hyvin koossa ja raiteella alusta loppuun, mutta huh miten vire vain nousi koko ajan. Oli täysi työ kävellä liinassa sen näköisenä niin kuin selkä kaarella kyntävä koira ei muka yhtään vetäisi. Esineilläkin vire näkyi niin, että ensimmäisen Varis ilmaisi korrektisti maahan ja kaikki loput se täysin spontaanisti ja salamannopeasti toi. Ehkä ihan onni, ettei koepaikkaa irronnut, niin ei tarvinnut yrittää parissa viikossa taikoa tätä koekuntoon. Kaiken lisäksi koe vielä loppujen lopuksi peruttiin lumentulon takia. Olisi saattanut kaiken vaivannäön jälkeen hieman harmittaa.
Toisen kerran käytiin metsäjäljellä Salonpäässä, missä ei ollakaan jäljestelty pitkiin aikoihin. Puolentoista kilometrin jäljelle tein kaikkien tavallisempien kuvioitten lisäksi silmukan. Ja ihan tarkoituksella tein enkä onnettomien suunnitustaitojen seurauksena. Ajattelin kokeilla, mitä Vaakku tuollaisesta saman jäljentekijän risteävästä jäljestä sanoo. Noh Vaakkuhan ei sanonut yhtään mitään, vaan taituroi hienosti koko jäljen silmukoineen päivineen. :)
Pikkuisen on kuitenkin nillitettävä kepeistä, joita nousi taas perinteisesti 5/6. Jonnekin jäljen puoliväliin se yksi jäi. En oikein tiedä mitä tehdä, että se kuusi keppiä alkaisi olla enempi sääntö kuin poikkeus. Ehkä jäljestämisen vaan pitäisi olla tarkempaa ja intensiivisempää, ihan joka hetkellä. Taidankin ensi vuonna kokeilla ajaa jonkun koejäljen lyhyemmässä liinassa kuten tuolla nurtsijäljellä.
Raision reissusta toivuttua on parin viikon aikana puuhasteltu esineruutua, tottista ja jälkeä. Esineruudussa Variksella on tosi tiukassa taipumus tarkentaa työskentelyä jäljestämiseen, jos ei esinettä ala löytyä. Rännillä oli aikoinaan ihan samaa vaivaa, mutta siitä kehkeytyi kuitenkin lopulta tosi hyvä esineruutukoira. Toivottavasti se aika Variksenkin kanssa vielä koittaa.
Jäljen innostuin tekemään hirveässä syysmyrskyn tuiverruksessa Purnunnokalle. Tavoitteena oli tehdä haastava jälki, jossa on paljon maastonmuutoksia eli suopursualueita, suota, vesiojia, metsäkoneen runnomaa hakkuuaukeaa ja toki sitä tavallista kangasmetsääkin. Joko haasteet jäi vieläkin vähiin tai Varis on oikeasti pätevä, sillä se ajoi jäljen (1,2 km) oikein hyvin hakkuuaukealle tehtyjä kulmia myöten ja nosti kepit 4/4.
Toinen jälki tehtiin seuraavalla viikolla helpossa kangasmetsämaastossa, mutta pientä mutkaa matkaan saatiin piikeillä ja metsätien ylityksillä. Varis selvitti hyvin tämänkin 800 metrin pätkän ja nosti kepit 4/4.
Tottiksessa on tartuttu hyppynoudon kosketuksiin, jotka kieltämättä jäivät hieman jäytämään Raision reissusta. Aiemminkin olen harkinnut pressu- ja rimavirityksiä oikeanlaisen hypyn aikaansaamiseksi, mutta tulin kuitenkin tulokseen, että pitäisiköhän Varikselle ensimmäistä kertaa koskaan ihan vaan kertoa, että kosketushypyt on nou nou. Olen palkannut kosketuksista siinä missä oikeanlaisistakin hypyistä, joten eihän se yksinkertaisesti voi tietää!
Alatemmeksellä keskiviikkotottiksissa ja kertaalleen Tassutörmällä on käyty hyppyä treenaamassa. Aluksi Vaakku tietysti hämmentyneenä vallan lässähti, kun ei hypyt tuntuneet enää kelpaavan millään. Mutta sen kerran, kun este ylittyi ilman kosketusta ja siitä suuresti ilahduttiin, niin Vaakku tuntui heti hoksaavan, mistä se kiikasti ja hyppäsi sen jälkeen puhtaasti. Nokkela Varis! Vire pompsahti siinä samalla sellaisiin korkeuksiin, että Tassutörmällä A-estenouto siihen perään sujui aivan supersähäkästi ja -kevyesti! :)
Ennen seuraavia kokeita ei ehditty hyppyä tuon enempää harjoitella, joten hieman jäi jännittämään, miten käy koetilanteessa. Etenkin, jos sattuukin tulemaan huono hyppy, jonka Vaakku nyt tietää olevan nou nou. Muutoin tottistelussa yritettiin panostaa vain hyvään vireeseen seuraamisessa, sillä yleensä silloin ne asennotkin menee oikein.
Meidän piti tällä kaudella tavoitella täydellä tohinalla jäljen käyttövaliotuloksia, mutta eipä ole mennyt aivan kuten strömsössä on tapana. Kesäkuussa missasin Kalajoen jälkikokeen ja heti perään unohdin Iisalmen iltakokeen soittoajan.
Jäljen treenaaminen ei ole oikein kiinnostanut, mutta elokuun alkupuolella kävin viimein tekemässä Peuhuun reilun kilometrin mittaisen jäljen. Sports tracker tallensi sekä jäljen teon että ajamisen, ja kahdesta samanlaisesta kuviosta päätellen meni oikein hyvin. Todellisuudessa suoritus oli ihan surkea, sillä Varis lompsi kuin sunnuntaikävelyllä nenä ylhäällä. Asennetta ei ollut minkäänlaista, ja pari keppiäkin olisi Vaakulta jäänyt nostamatta.
Jostain käsittämättömästä syystä en juurikaan päätäni vaivannut tuolla suoriutumisella, vaan luotin vain, että osaahan se jäljestää ja on varsin suoritusvarmakin - kertaakaan ei ole ilman tulosta jääty. Noniin, joko arvaatte...
Pari viikkoa myöhemmin oli edessä meidän kesän ainokainen jälkikoe, piirinmestaruuskisat. En ollut kauhean innoissani tuosta kokeesta, mutta valinnan varaa ei oikein ollut. Kokeen lähestyessä treenattiin lähinnä esineruutua, sillä viime syksynä saavutettu asenne tuntui jääneen sinne viime syksyyn ja nyt yritettiin nopealla aikataululla pitää pieni kertauskurssi. Jäljen osalta tehtiin vain janoja, jotka sujuivat alun pikku neuvotteluiden jälkeen suorastaan mallikkaasti.
Koeaamuna piirinmestaruuksien ratkominen aloitettiin vähäisen osallistujamäärän vuoksi tottelevaisuuskarsinnan sijaan jäljillä Sanginjoella. Sää oli jälkikoetarkoitukseen vähän turhan hyvä, joten aika moni kilpailija sai jäljelle seurakseen sienestäjiä ja marjastajia. Vaakun kanssa päästiin ensimmäisenä maastoon ja säästyttiin enimmiltä häiriöiltä, mutta oltiin huonoja sitten muutoin.
Janasuoritus oli hieman hapuileva, mutta ilman takajälkeä päästiin liikkeelle. Ensimmäinen keppi nousi hetimmiten janalta lähdettyä, ja siitä jatkettua Vaakku teki suoran kulman hieman omituiseen suuntaan takaisin kohti tietä, jonka varresta juuri oli lähdetty. Vaakku jäljesti tielle asti, kääntyi siellä ympäri, jäljesti samaa reittiä takaisin ja päätyi suurelle männylle, jonka runkoon oli sidottu talipötkö. Eiiiih... Pötkö oli aivan koskematon, joten joku oli sen käynyt ripustamassa ihan vastikään.
Tuon harhajäljen tarkastettuaan Vaakku poimi taas oman jäljen ja matka jatkui, joskin ihan yhtä surkealla sunnuntaikävelyasenteella kuin se ainokainen treenijälkikin. Vaakku seuraili jälkeä kaikkine kulmineen, mutta mitään kiirettä ei tuntunut olevan ja loput kepit se jätti tyystin minun bongaamisen varaan. Puolentoista kilometrin sunnuntaikävelymme lähestyessä tietä ja jäljen loppua oli ainoastaan kolme keppiä taskussa. Kutoskeppikin jäi löytymättä, sillä aivan tien lähellä olevien loppukulmien sijaan Vaakku talutti minut suoraan tielle, minne samaan aikaan parkkeerasi autollinen pumeja. Pumit jatkoivat ulkoilemaan hieman kauemmaksi, mutta Vaakkua ei kutoskepin etsiminen edelleenkään kiinnostanut - ja noinkohan olisi aikakaan riittänyt, epäilen suuresti. Me siirrytiin siis kolmen keppimme kanssa ilman tulosta katsomon puolelle.
Maanantaina porhalsin tästä jälkimaleksimisesta sisuuntuneena tekemään jäljen Purnunnokalle. Savu korvista sauhuten päätin, että nyt loppuu lässyily jälkiliinan molemmissa päissä. Samalla oli hyvä hetki tehdä asennemuutos ja alkaa treenata hankalammissakin maastoissa ja suorastaan toivoa marjastajia tekemään harhajälkiä. Eipähän tarvise sitten kokeissa niitä tuskailla vaan kuuluvat ikäänkuin asiaan.
Tein siis ryteikköä, suopursuja, suo-ojia ja tien varteen parkkeerattuja marjastajien autoja välttelemättä 850 metrin jäljen, joka vanheni parisen tuntia. Ja niinhän siinä kävi, että muutaman alkumatkasta oikein tunteella jyrähdetyn jälki-käskyn mukana Vaakun sunnuntaikävelyasenne rapisi ja tilalle kirkastui taas se tuttu jälkeä tehokkaasti syvällä nenällä sukkuloiva työmyyrä. Sanomattakin selvää, että kepitkin nousi pikkuisen eri asenteella kuin pitkiin aikoihin. Tulipahan taas sellainen nykäsen sanoin bon voyage -tunne, että tältähän jälkiliinan päässä kävelemisen pitikin tuntua, oli päässyt jo unohtumaan. Vaakku peilaa niin minun asennetta, että jos itse liinan päässä löysäilen, niin saan kyllä Vaakun siihenkin hommaan kaverikseni. Tämän kun olisi taas tajunnut treenijäljellä ennen koetta...
Kesäkuun toisella viikolla oli kalenterissa aika paljon muita menoja, mutta yllättävän monta pientä treenimerkintääkin sinne joukkoon tuli Vaakun kanssa puuhailtua.
Maanantaina illalla maastoiltiin Peuhussa esineruutu, tarkkis ja pudotettu. Muistikuvat itse suorituksista on hatarat, mutta se jäi mieleen, että pudotettu tehtiin kylmiltään umpimetsään, ja ei Vaakku kyllä ihan tarkasti pysynyt raiteella. Esine löytyi kuitenkin melko sujuvasti. Unohtumattoman elämyksen tarjosi myös miljardi hyttystä, joitten motivoimana kotiuduttiin kaupan hyttysmyrkkyhyllyn kautta.
Tiistaina tottisteltiin kotipihassa panoksena aamuruoka. Vaakku tekikin pätevästi täyskäännöstä, liikkeestä istumista ja luoksetuloja. Huvittavaa, miten ruokakupillinen nappuloita on Vaakun mielessä hurjan arvokas palkka ja ohittaa selkeästi makkarat ja lihapullat - jotka nekin ovat arvokkaimmillaan rapisevista pusseista kaivettuina.
Keskiviikkona suunnattiin ensimmäistä kertaa kimppatottiksiin Alatemmekselle. Oli kiva treenata ja tavata tuttuja! Vaakkukin oli liekeissä ja teki täpäkkää seuruuta ja henkilöryhmää yhtäaikaa malinoisuroksen kanssa. Lisäksi tehtiin luoksetulo, jossa vapautus vauhdista jalkojen läpi eteenmenopallolle (myönnän, että videolle tallentuneen törmäilyn jälkeen tämä hieman huimasi minua), hyppynouto ja eteenmeno.
Parin huilipäivän jälkeen lauantaina suoriuduttiin heti aamusta Peuhuun maastoilemaan. Jäljenpätkä jäi vanhenemaan siksi aikaa, kun tehtiin esineruutu ensin. Piilotin kaistaleen takaosaan pienen lituskaisen esineen (peltojälkiesineitä) kannon halkeamaan ja toisen sammalmättään juuressa olevaan koloseen. Kanto oli helposti löydetty, eikä Vaakulla sen mättään kanssakaan kovin kauaa mennyt. Hyvä!
Jäljellä janasuoritus oli jälleen kuin hakunäytölle lähtö ja Vaakku valitsi suunnankin oikein, jipii! Jälkeen reagoiminen saisi kyllä olla tarkempaa. Etenkin alkumatkan Vaakku veti kuin kyntöaura, ja minun itse pitäisi malttaa silloin pidätellä vauhti kurissa. Keppejä nousi 3/4. Kolmannesta kepistä Vaakku porhalsi ylitse ja siitä pääsin sille jyrähtämään, eli saatiin oikeastaan ihan hyvään paikkaan muistutus tästäkin aiheesta. Viimeisen kepin neiti näpsä ilmaisikin sitten taas huolella.
Myös sunnuntaina pakattiin Vaakun aamuruoka rasiaan ja mentiin Peuhuun treenaamaan, ihan uuteen paikkaan maastossa. Tällä kertaa kävin etukäteen merkkaamassa ja kävelemässä pudotetun baanan pitkin umpeenkasvanutta polunpohjaa. Vaakku pysyikin nyt odotetusti hyvin baanalla. Tarkkuusetsinnässä toin Vaakun valmiiseen ruutuun, jolloin se risteili pitkin ruutua nenä varvukon pohjaa halkoen pitkään ja hartaasti. Pari kertaa se meni etsiessä niin läheltä esinettä (pultti), että aivan varmasti tiesi jo pitkän aikaa, missä se on. Mielestään tarpeeksi ruutua tutkittuaan "löysi" ja toi. Tein vielä uuden toiston heti perään ja nyt Vaakku löysi pultin salamnnopeasti. Hmm...
Esinekaistaleelle laitoin Vaakun inhoaman vinkulelun alueen takaosaan kuusenoksien alle ja vaahtomuovipallon hieman lähemmäksi kaatuneen puunrungon alle survottuna. Ensimmäisellä lähetyksellä Vaakun kuono hieman kääntyi puunrungon ohi juostessa, mutta paineli kuitenkin alueen perälle ja toi sieltä vinkulelun. Toisella lähetyksellä jälleen vaahtomuovipallon kohdalla reagoi pienesti, mutta paineli etsimään muualta. Tässä kohden olin ihan varma, että esine oli haistettu ja ohitettu tietoisesti, joten pikku julmistumisen kanssa kutsuin pois. Uudella lähetyksellä Vaakku sitten kävikin suorinta tietä selvittämässä sen vaahtomuovipallosta leijaavan hajun sijainnin. Jahas, jahas...
Tiistaiaamulle saatiin kokoon hakutreenit Purnunnokalle sähkölinjan alle. Räntäsateen kylmettäminä tallattiin vain minialue noin 75 metriä. Vaakulle ohjelmassa oli neljä valmista ukkoa etunakeilla ja kiintorullailmaisuilla ja harjoittelun kohteena näytöt, joille kaikille rymistelin liinan päässä vauhtia jarraten mukana. Ensimmäinen ukko palkkasi Vaakun näytölle tulosta heti. Toisella ukolla otin Vaakun hallintaan, nostatin ukon ja ilman palkkaa pelkkien kehujen kera palattiin takaisin keskilinjalle. Kolmannella ukolla otin taas hallintaan ja maalimies noustuaan palkkasi. Neljännellä ukolla Vaakku sai taas palkan heti näytölle tulostaan. Hyvin meni! Vaakku ei ollut moksiskaan jarruttamisesta tai palkkaamattomasta maalimiehestä.
Illalla innostuttiin vielä tekaisemaan pikku maastoilut Peuhussa. Viimeksi esineruudussa ja tarkkiksessa nähtiin niin mielenkiintoisia vinkeitä, että niitä piti kokeilla uudelleen. Esinekaistaleen vasempaan reunaan puolivälin tienoille survoin kolmen ristikkäin maassa makaavan puunrangan alle vaahtomuovipallon. En tiedä riittikö viimekertainen muistutukseksi, että ruudussa esinetilanteen kartoittaminen ennen niistä mukavimpien tuomista ei käy, mutta nyt ei noista venkuloinneista ollut tietoakaan! Vaakku lähti lujaa ruudun oikeaa laitaa, veti liinat kiinni puolivälissä, kun haistoi esineen kaistaleen poikki yli kymmenen metrin päästä ja löysi nopeasti hajun lähteelle. Hetken se joutui tonkimaan saadakseen pallon irti runkojen alta. Hyvä Vaakku!
Tarkkiksessakin saatiin hyvä suoritus, kun tein ennen ruutuun menoa toisella esineellä pienen lämmittelyetsinnän. Kehuin myös reilusti heti esineen löytämisestä, mikä toivottavasti alkaa hieman jouduttaa esineen "löytämistä". Sen verran herkkä tehtävä on kyseessä, että tässä en uskalla tarttua ihan samaan lääkkeeseen kuin esineruudussa.
Tänä keväänä hakutreeneissä on jo käyty ahkerasti, mutta vasta nyt saatiin aikaiseksi vuoden ensimmäinen metsäjälki. Kauheasti ei olisi nytkään huvittanut, mutta kylläpä kannatti vääntäytyä aamuvarhaisella metsään, sillä autosta löytyi joka hommaan ihan huippuinnokas ja -taitava Vaakku!
Jäljen vanhetessa tehtiin ensin pudotetun esineen noutoa ja tarkkuusetsintää. Pudotetussa Vaakku tekaisi taas hienot noudot mennen tullen. Homma tuntuu niin helpolta, että kai me tämä sitten kokeessa onnistutaan jotenkin tyrimään? Mahdollisia kauhuskenaarioita pohdiskeltua täytynee vielä joku kerta järjestää häiriöhenkilö pönöttämään baanan sivuun. Tokossa kun on ollut selvää taipumusta viedä noudoissa kamat suoraan tuomarille...
Tarkkiksessa meillä oli taustalla muutama päivä aiemmin kotipihassa tehty huonoakin huonompi treeni, jossa Vaakku-paran mahaan livahti ainakin kolme viiden sentin kolikkoa ja yksi kymmenen sentin kolikko. Hieman jännitti, miten nyt sujuu, mutta onneksi Vaakku ei tuntunut muistavan tuosta episodista mitään, vaan oli ihan huippu tarkkisruudussakin! Jälleen se jo ruudun kulmalla nenä pitkällä tutkasi pikkuesineen sijaintia ja löysikin sen sitten nopeasti. Esineenä oli tällä kertaa hivenen epätodennäköisemmin mahaan asti lipsahtava avain.
Sokerina hyvän treeniaamun pohjalla oli kilometrin mittainen jälki, jonka Vaakku ajoi taattuun tyyliinsä ja nosti kaikki kepit. Suurin hurraamisen aihe oli kuitenkin jana, johon on nyt keväällä yritetty pariin otteeseen hetsailla parempaa motivaatiota. En uskokaan, että asia olisi vielä kokonaan uudelleen ohjelmoitu, mutta ainakin tällä kertaa suoritus oli mallia oksat pois ja pala latvaa. Muistutti siis erehdyttävästi henkilöhaun näytölle menoa, ja ihan kirsikaksi kakussa Vaakku nosti jäljen oikeaan suuntaan, jihuu!
Viikonloppuna hakuiltiin taas Haulikkoradan viereisessä maastossa, ja treenikin oli lähes samanlainen kuin viimeksi. Vaakulle siis kuusi valmista, joilta suorapalkka ja ruualla kuljettaminen aluetta eteenpäin. Kutsu keskilinjalle ja yliheitolla toiselle puolen etsimään seuraavaa suoran piston päähän maastoutunutta ukkoa. Tämä osoittautui paitsi hauskaksi myös tosi näppäräksi harjoitukseksi, kun samalla kertaa tulee harjoitettua suoria pistoja, etsintää, bondausta maalimiehiin, kutsusta luokse tuloja ja yliheittoja. Taidetaan tehdä tämän tyylistä suorapalkkausta nyt vielä treeni tai kaksi ja kokeilla sitten taas, vieläkö se ilmaisu muistuu mieleen.
Vaakku valmiina palvelukseen! Kuvaa klikkaamalla löytyy Vaakun törmäilyä Youtubesta (pahoittelen kielenkäyttöä).
Pääsiäisviikolla tottisteltiin torstaina kotipihassa. Uusi narupallo motivoi hyvin sekä koiraa että emäntää, kun olihan sitä heti päästävä kokeilemaan. Vaakku teki ihan reipasta seuruuta, täyskäännöksiä, parit noudot hihnanmitalla ja luoksetuloja. Luoksetuloihin virvottiin nyt tokopysäyttelyjen jälkeen taas virettä haukuttamalla, vietistä maahan, juosten karkuun ja vauhdista kutsu perään. Tuli lujaa!
Perjantaiaamuna tavattiin Susannan kanssa maastoilun merkeissä Peuhussa. Aamupäivä siinä vierähtikin pilvisessä, mutta mukavassa säässä, vaikka minä tein vain Brunolle jäljen enkä treenannut Vaakun kanssa lainkaan. Vaakku pääsi (vai joutui?) sitten Brunon kanssa pienelle ulkoilukiekalle treenien päätteeksi.
Illemmalla käytiin ulkoilemassa Peuhussa ja ennen koiralauman vapautusta autosta tehtiin Vaakulle yksi janaharjoitus. Vaakku sai janan alussa katsoa, kun isäntä käveli 40 metrin päässä metsässä ohi ja oli kohdalla jättävinään jäljelle jotain (ja jättikin muutaman metrin päähän ruokapurkin). Oli muuten hieno eteneminen - kipitti nenä matalalla, suoraan, vauhdilla ja intensiivisesti. Tuohon tapaan saisi mennä aina!
Sunnuntaina aurinkoinen aamupäivä vierahti Salonpäässä hakutreeneissä. Sää oli niin hieno, että otin kameran mukaan, ja valokuvauksellisista syistä Vaakku sai ilmaista taas kiintorullalla. Variksen treeninä oli viisi maalimiestä, joista kaksi piiloutui noin 15 metrin päähän piiloista. Jotta Vaakku varmasti orientoituisi etsimään (ja ilmaisemaan) ukkoja hökkeleistä piittaamatta, se sai nähdä maalimiesten lähdön etukulmiin ja keräillä siitä hieman kierroksia. Hienosti meni! Vaakku porhalsi lujaa piiloista ohi, löysi maastoutuneet maalimiehet ja teki näppärät ilmaisut kiintorullalla. Etunakin se malttoi ottaa kolmella viidestä ukosta.
Pääsiäisen pyhiä hyödynnettiin myös heti seuraavana aamuna, eli maanantaina kello yhdeksältä oltiin taas Salonpäässä. Tällä kertaa tehtiin alue ihan uuteen paikkaan. Maasto oli taas kumpuilevaa mäntymetsää, jossa on hyvä tässä vaiheessa koulutella, kun melko hyvin näkee, millaisia pistoja koira tekee ja mistä kohtaa se ilmaisee. Variksen treeni oli käytännössä sama kuin eilen, mutta nyt en mennyt näytöille mukaan vaan jäin keskilinjalle ja kutsuin Vaakun näytöltä takaisin. Näin sain samalla harjoitettua ja palkattua sitä paineetonta minun luokse keskilinjalle tulemista. Kolmas pisto lähti sen verran vinoon, että se otettiin uudestaan, mutta olipahan kokonaisuudessaan oikein hieno suoritus. Etunakitkin otettiin nyt kaikilta maalimiehiltä.
Hyvässä vireessä piilon ohitukset on nyt siis sujuneet hienosti. Kohta täytyy varmaankin kokeilla taas sitä tyhjääkin pistoa ja lisäksi yllättää hienosti piilojen ohi porhaltava Vaakku laittamalla ukko umppariin...
Viikolla 15 pistäydyttiin Vaakun kanssa tiistaina läheisellä hiekkakentällä pk-tottistelemassa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Vaakku oli liekeissä ja esitti parasta seuruutaan (asento, vire, keskittyminen). Pitää yrittää saada tällaista siitä ulos useamminkin eikä vain tyytyä siihen mitä se sattuu milloinkin tarjoamaan. Lisäksi tehtiin täyskäännöstä vasempaan, liikkeestä istumista (ei tietenkään virheen virhettä...) ja noutoa ensin hihnan mitalla ja sitten pidempi. Loppuun vielä eteenmeno pallolle. Sen verran fiiliksissä oli Vaakku, ettei meinannut tulla eteenmenojalitsun kanssa kentän ympäri juoksemisesta loppua ollenkaan...
Matkaa jatkettiin Peuhun kangasmetsämaastoihin. Tehtiin kaksi eri tarkkuusetsintäruutua, joista ensimmäisen tallasin Variksen nähden (rutiini johon Varis on tottunut) ja toinen oli valmis. Hyvin ymmärsi tehtävän tuossa valmiissakin ruudussa. Etsintä ei ollut kaikkein tarkinta ja löytäminen nopeinta, mutta työskenteli kuitenkin koko ajan. Luovutuksia täytyy treenata kotipihassa tavallisina noutoina tai nostoina. Nyt ne on niin hätäiset, että kymmenen sentin kolikko on äkkiä uudelleen kadoksissa luovutusvaiheessa.
Sitten tehtiin vielä janoja heittämällä pallo pitkälle metsään, tekemällä normaalit janallelähtörutiinit ja liu'uttamalla Vaakku jälkiliinassa pallolleen. Voimakkaat ja halukkaat oli irtaantumiset - toivottavasti nämä mielentilat nyt hiljakseen uppoaisi Vaakun otsatukan alle.
Viikonloppuna hakuiltiin molempina päivinä. Lauantaina Haulikkoradalle saatiin vierailijoita, joten heidät hyödynnettiin Vaakun maalimiehinä ensimmäisellä ja kolmannella pistolla. Viime kerralla tyhjän piilon ohitus (kiintorulla kaulassa) sujui hienosti, joten tähän treeniin niitä laitettiin sitten oikein kolmin kappalein. Suunnitelmana oli oikealta alkaen löytö umpparista, tyhjä piilolle, löytö umpparin lähimaastosta, löytö, tyhjä piilolle ja löytö. Noh, ei mennyt aivan niin kuin Strömsössä...
Ykkönen ja kakkonen meni hyvin. Kolmosella Vaakku pinkaisi etukulman piilolle ja sieltä palatessa aivan loppumetreillä minua lähestyessään otti rullan. Kolmoselle uudelleen lähetettynä löysi ja ilmaisi maalimiehen. Nelonen hyvä. Vitosella otti taas rullan ja uudelleen lähetettynä ei ottanut enää rullaa, mutta ei oikein suostunut tekemään sinne kunnollista tyhjää. Tiesi tietysti jo, ettei siellä ketään ole. Sen verran tahtojen taisto tuli tuosta viidennestä pistosta, että kutosesta tehtiin sitten loppukevennykseksi haamu. Juuri keneltäkään ei Vaakku malttanut ottaa etunakkia ennen ilmaisua. Ääh ja puuh! Mietin vaan, että mahtoikohan liian vaikean treenin lisäksi vaikuttaa myös vieraat maalimiehet...
Sunnuntaina hakuiltiin samassa paikassa. Vaakulle otettiin tällä kertaa irtorullat, jotta sen on pakko tutkia löytö kunnolla saadakseen ilmaistua. Lisäksi tavoiteltiin haamuilla hieman parempia tyhjiä pistoja, joilta palaamisista vahvistan palkkaamalla itse (viime treenissä turvautui rullaan minua lähestyessään). Pari tyhjän piilon ohitusta tuli harjoitukseen myös, toinen löydön lähellä ja toinen tyhjällä pistolla. Jokaisella pistolla näyttäytyi siis ennen lähetystä haamu, joka sitten Vaakun näkemättä siirtyi eteenpäin ja piiloutui tai käveli piston mallisesti pois.
Ykkönen meni hyvin - yritti tosin löydöllä vimmatusti ottaa kiintorullaa ennen kuin malttoi tarkistaa maalimiehen kunnolla ja sai sieltä siis irtorullan. Kakkonen hyvä. Kolmonen piilon ohituksineen hyvä, joskin porhalsi tosi laajan piston eikä olisi malttanut totella minun kutsua pois sieltä. Nelonen hyvä. Vitosella Vaakku taisi hoksata, miten sitä huijataan ja pian lähetyksen jälkeen leikkasi haamun paluusuoralle eikä meinannut taas millään suostua käymään takakulmassa perillä asti. Ensi kerralla tuolla hakuradalla treenatessa täytyy kyllä laittaa takakulmaan ukko ja katsoa meneekö se sitten! Kutonen ok.
