...tai ainakin haju nenässä. Ostin jo kesällä pullon verta pakastimeen odottamaan verijälki-inspiraatiota. Ajattelin, että mejä voisi olla palveluskoirajäljeltä eläköityneille Novalle ja Rännille sopivaa puuhaa ja uutena lajina itsellekin ihan mielenkiintoista. Kokeetkin ovat avoinna kaikenrotuisille.
Kesä meni helteitä pidellessä ja käärmeitä pelätessä (en tänä vuonna nähnyt yhtään), syksy kului Rännin kanssa hakuillessa ja vasta nyt marraskuussa tuli otettua veripullo esiin. Jos on makkarajäljen tekeminen asiaan vihkiytymättömän silmissä hieman oudohkoa puuhaa, niin ei se verisen sienen taluttaminen metsässä sekään ihan normaalilta toiminnalta tuntunut. Tein samalla reissulla ensin Vaakulle metsäjäljen, ja en sitten jaksanutkaan enää tehdä kuin yhden puolen kisan mittaisen verijäljen. Kulmia eli makauksia, joihin loiskittiin verta vähän enemmän ja piilotettiin pieni palkkarasia, oli kolme. Jälki vanheni vain kuutisen tuntia, jotta ehdittiin ajaa se vielä valoisan aikana. Loppuun kaadoksi kuuluu laittaa hirvieläimen sorkka, mutta meillä ei sellaista (eikä pupun päätäkään) tähän hätään ollut ja laitoin päätepisteeseen sen sijaan raa'an naudan putkiluun.
Ajettiin sama jälki ensin Rännin kanssa ja sitten Novan kanssa. Novalle siihen tuli tietysti tuoreet ihmisen ja koiran jäljetkin, mutta ei se nyt ole meillä niin tarkkaa. Nova on syksyn mittaan ajanut muutaman Vaakun vanhan metsäjäljenkin - ensimmäisellä kerralla etsiäksemme sieltä maahan pudonneen krepin ja sittemmin ihan huvin ja urheilun vuoksi. Ja hyvin jäljesti nytkin Ränni verijäljen ja Nova sitten sen toisen kierroksen. Kiinnostuneena haistelivat alkumakausta, lähtivät siitä sitten liikkeelle ja parin kehun jälkeen oli jo ihan selvää pässinlihaa, että tätä siis seurataan. Loppukaadolla Ränni oli sitä mieltä, että tämä luuhan kalutaan tässä ja nyt. Nova taisi enempikin ihmetellä, että mitä tämä täällä tekee.
Miten se edellä mainittu Variksen metsäjälki sitten meni? Mittaa oli reilut puoli kilsaa, ja uutena juttuna tein pari piikkiä. Neljännelle kepille asti menikin mitä mainioimmin mukaan lukien ensimmäinen piikki. Sitten vitivalkoisessa talviturkissaan jänis loikki jostain parinkymmenen metrin päästä ohi. Varis ei huomannut mitään nenä varvukossa edetessään, mutta kun meidän jälki ylitti jäniksen juuri äsken kulkeman kohdan Vaakku silmin nähden hämmentyi. Samoilla kohdin oli se toinen piikkikin, mutta sen kohdan ohi takelleltuakaan Varis ei kyllä enää palannut oikeaan tilaan. Taisi tulla tuoreista jänön hajusta pikkuisen toisenlaiset assosiaatiot mieleen kuin keskittynyt jäljestäminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti