Elokuun lopussa pääsimme Ainon kanssa vihdoinkin ensimmäiseen jälkikokeeseen. Ilmoittauduttu on jo kaksi kertaa aiemminkin, mutta vuosi sitten peruttiin osallistuminen osaamattomuuden ja tänä kesänä juoksun vuoksi.
Koepäivä alkoi jäljillä tutuissa maastoissa Sanginjoen Isokankaalla. Siellä maasto on kangasmetsää, jossa paikoitellen on soisempia alueita. Janan Aino suoritti todella hienosti lukuunottamatta yhden pisteen vienyttä pientä koukkua vasemmalle. Muutoin eteneminen oli suora ja jälkeen reagointi erinomainen. Aino nosti jäljen tarkasti oikealle ja pari koiran mittaa jäljestettyään kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan vasemmalle, mikä oli oikea suunta.
Maavainuisena tarkkana työskentelijänä Aino ajoi koko jäljen tyylikkäästi ja ilmaisi kaikki kepit. Puolivälin paremmalla puolen jälki kävi kosteamman sammalisen syvänteen pohjalla ja sieltä noustua Aino pysähtyi, katsoi eteensä ja murisi. Muutaman kymmenen metrin päässä näkyi viereisen jäljen koirakko, joka oli menossa samaan suuntaan kuin mekin. Ehdin jo ajatella, ovatkohan meidän jäljet menneet ristiin, mutta Aino jatkoi saman tien jäljestystä ja teki pian hienon kulman oikealle. Jäljet kävivät siis melko lähellä toisiaan, mutta ratamestarin sanoin, hyvä että sattui peltojälkikoirat molemmille jäljille! 😄💪
Maaston osalta paineet oli pois, sillä tulokseen tarvittavat maastopisteet oli jo koossa. Esineruudusta tuli kuitenkin 29 pisteen edestä kermaa kakun päälle, kun Aino toi kaksi esinettä ihan kelvollisella työskentelyllä. Vieraita esineitäkään ei nyt isommin ihmetelty, vaikka niitä ei enempää ehdittykään treenata. Maastosta lähdettiin siis huiput 198 pistettä taskussa kohti Tassutörmän tottiskenttää.
Tottiskoirana Aino valitettavasti on ainakin toistaiseksi sellainen, että 70 pisteen tulosrajan ylitys ei ole ihan itsestäänselvyys. Nytkin suorittaminen oli kovin nihkeää ja ankeaa, mutta Aino kuitenkin sinnitteli liikkeet läpi. Ainoastaan tasamaanoudossa se teki kuolemaa siinä määrin, että siitä ei tainnut isommin pisteitä jäädä jaettavaksi. Hieno eteenmeno onneksi oli varmasti Ainonkin mielestä mukava päätös suoritukselle. Kokoon saatiin enemmän kuin riittävät 80 pistettä, ja näin Ainokin viimein sai JK1-koulutustunnuksen - vieläpä hienosti 1-tuloksella ja luokkavoitolla. 💕
Pari päivää ennen Ainolle buukattua jälkikoetta pidettiin pienellä porukalla esineruututreenit Salonpäässä. Maasto siellä on helppoa kangasmetsää silmän kantamattomiin, joten ruudun paikaksi valittiin paremman puutteessa mahdollisimman kumpuileva ylämäki.
Ainon kanssa tällainen kokeenomaisempi treeni vierailla esineillä jäi nyt viime tippaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hieman Aino ihmettelikin löytämäänsä vierasta esinettä, mutta minun kuittauksesta poimi sen heti mukaansa. Tarvittavat kaksi esinettä tuli hyvällä etsimisellä ja vauhdikkaalla suorituksella, joten toivotaan, että tässä tuli nyt tarvittavat viimeiset opit kokeeseen.
Olosuhteet haja-asutusalueella mahdollistavat monenmoista, joten pieni parvi kesäkanoja on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Tänä kesänä viimeinkin saatiin kesäkanala valmiiksi ja hain Katan kanalasta asukkaiksi neljä tuotannosta poistuvaa kanaa sekä kukon. Tulokkaat osoittautuivat oikein seurallisiksi ja reippaiksi; eivät pelkää koiria tarhansa ympärillä, vapaana ollessaan kipittävät vastaan ja kun eivät pääse perässä tupaan, niin hengailevat sitten terassilla. Munia kanarouvat ovat pyöräytelleet heti tulopäivästään lähtien noin 20 viikossa.
Kauhun hetkiä koettiin, kun haukka verotti pihassa vapaana ollutta parvea yhden kanan verran. Kanaparka löytyi parhaat palat syötyinä ja muut siivekkäät silminnähden järkyttyneinä kuka minnekin piiloutuneena. Lähes viikon kanat ja kukko pysyivät mökkinsä suojissa odotellen, että vaara varmasti on poistunut maisemista.
Pienentyneen parven täydennykseksi hain kolme kananuorikkoa. Tulokkaat kotiutuivat lopulta hyvin, vaikka vanhojen kanarouvien vastaanotto oli ensin hieman äksy. Kukostakaan ei isommin ollut järjestyksen pitäjäksi; se on sen verran vässykkä (tai viisas), ettei halunnut puuttua akkojen polemiikkeihin millään lailla. 😄
Aino 4.6.2019
Sitten kanoista koiriin. Ainon kanssa metsäjälkikoe jäi viime vuonna haaveeksi, joten tänä vuonna on viimein laitettava treenaamisessa toimeksi ja sitten vain lähdettävä kokeeseen puutteineen kaikkineen. Jäljestys jäi viime syksynä talvitauolle huonossa vaiheessa, mutta tänä vuonna heti keväästä alkaen Aino on porskutellut kaikki jäljet hienosti. Esineruudussakin ollaan taidettu päästä viime vuoden alhon ylitse, sillä Aino on hakenut kahta tai kolmea esinettä ihan vauhdikkaasti. Toisinaan se on ollut superhyväkin, sillä lähtökohtaisesti se on Haloota ja Vaakkua keskittyneempi ja tarkkanenäisempi reagoimaan esineisiin.
Tottelevaisuus on ollut pääasiallinen murheen aihe nyt, kun maasto on kaiken taikinoinnin jälkeen alkanut varmistua. Kesäksi ilmoittauduin Ainon kanssa Oulun koirakerhon tottisryhmään, jotta pääsemme treenaamaan hieman kokeenomaisempaan tilanteeseen. Palkan kanssa Aino osaa tehdä ihan hienoakin työtä, mutta ilman palkkaa nuupahtaminen tapahtuu hyvin nopeasti. Siihen hieman ympäristön ja tilanteen luomaa painetta päälle, niin Aino-raasu on aivan lastalla kaavittavissa kentän pinnasta. 🙈
Vaakun ilmoitin elokuuksi rallykurssille voi-mes-ryhmään. Iltapissatuksen yhteydessä on kesän mittaan sen kanssa tehty viiden minuutin rallytreenejä ja edistymistä on tapahtunut niin, että kiinnosti jo kovasti, miten oikea puoli ja kaikki kuviot sujuisivat ratatreeneissä. Ja selvästi paremminhan ne ovatkin sujuneet kuin viime joulukuussa avo-voi-kurssilla. Toki osaamista ja varmuutta tarvitaan paljon lisää, mutta useimmiten oltaisiin tulokseen ylletty jo nytkin!
Kesäkuun puolivälissä käytiin Ainon kanssa rallytokoilemassa viimeinen alokasluokan tulos Muhoksella. Viimeksi oli rallytokoiltu maaliskuussa, mutta kisapaikalla omaa vuoroa odotellessa ehdittiin hyvin kerrata saksalaiset ja myötäpäivään pyörimiset. Päivä oli aurinkoinen ja sorapohjaisessa kaukalossa rata-alue oli paahtavan kuuma. Aino suoritteli kuviot tapansa mukaan rauhallisesti. Tällä kertaa selvittiin virheittä ja sata pistettä saaneisesta nopeimmalla suoritusajalla, joten Aino sai kuitata koulutustunnuksen RTK1 ison luokan ensimmäiseltä sijalta.
Seuraavan kerran pyöritään kylttien seassa ilman talutinta avoimessa luokassa. Avoimen luokan kyltit on osattu maaliskuussa ihan hyvin, joten seuraavaan kokeeseen mennään sitten kun sellainen sopivasti kohdalle osuu.
Aino 13.6.2019
Varis täytti 21. kesäkuuta kymmenen vuotta! Koirat täyttävät pyöreitä vain kerran elämässään - eivätkä valitettavasti aina sitä kertaakaan. Olemme siis onnellisia tämän rajapyykin ylityksestä ja pidän nöyränä mielessä, että 11 vuottakaan ei ole mikään itsestäänselvyys, 12-vuotias briardi on jo hyvin vanha ja siitä eteenpäin sitten jo todella vanha.
Variksen kymmeneen vuoteen on mahtunut monenmoista. Sen nuoruudessa hetkittäin ajattelin epätoivoisena, että tästä koirasta ei tule yhtään mitään, sen kanssa ei voi mennä ikinä edes käyttäytymiskokeeseen. Epätoivon nielin luopumalla odotuksistani, sillä mikäpä pakko kokeisiin on lähteä, mukava koirahan se on kotona. Pian tuli kuitenkin sisuuntuminen, että onhan tässä koirassa niin paljon ominaisuuksia, että mitä väliä vaikka se joissain asioissa onkin muuta kuin toivoisin. Itseasiassa ne heikkoudetkin oikein valjastettuna ovat kääntyneet voimavaraksi, ja niin vain Vaakusta tulikin kisakentillä yksi kaikkien aikojen briardeista. 💪
Sittemmin nuoruuden vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat vaihtuneet vanhan koiran viisaudeksi. Nyt me Vaakun kanssa istutaan terassin laidalla vieretysten ja yhdessä taivastellaan mielessämme vuorostaan Ainon ja Haloon touhuja.
Varis 13.6.2019
Hieman ex tempore ilmoitin Haloon oman seuran iltajälkikokeeseen kesäkuun lopulla. Keväällä tehty ainokainen jälkitreeni meni niin valtavalla jälleenjäljestämisen riemulla, että arvelin sen kantavan hyvin kokeessakin. Esineruutukin meni leirillä hyvin, joten sieltä arvelin pari kolme esinettä nousevan ja tottistakin osataan tulokseen yltämiseen riittävästi. Näillä eväin lähdettiin JK3-koulutustunnusta tavoittelemaan - ja kyllä se sieltä tulikin!
Tottikset suoritettiin Tassutörmällä heti kärkeen. Ihan kokeen alla muistin, että liikkeestä seisomista Haloo ei osaa, joten sen se meni odotetusti maahan. Muuten kaikki liikkeet tuli suoritettua melko oikein ja hyvällä halulla, mutta ei mitenkään superhienosti. Tottelevaisuudesta Juhani Petäjistöltä pisteet 84.
Sanginjoella maastossa jäljestys sen sijaan sujui hurjan hienosti ja vauhdikkaasti alusta loppuun asti - tai siis melkein loppuun asti. Viisi välikeppiä oli taskussa, kun tultiin tielle. Otettiin tuo loppu moneen kertaan uudelleen, mutta joka kerta Haloo tuli vain tielle. Tien toiselle puolellekaan jälki ei tuntunut jatkuvan. Aikamme siinä epäuskoisina pyörittyämme oli pakko luovuttaa viimeisen kepin etsiminen.
Viimeinen keppi on pisteytetty todella arvokkaaksi, joten tulokseen yltämiseksi esineruudusta oli pakko nousta kaikki neljä esinettä. Tuohon en itse oikein uskonut, mutta niin vain Haloo löysi kuin löysikin kaikki esineet, ja maastosta saatiin riittävät 153 pistettä kokoon. Hienosti saatiin siis tulos ja JK3, mitä lähdettiinkin tavoittelemaan - mutta kylläpä nyt jäikin harmittamaan tuo jäljen 40 pisteen arvoinen viimeinen keppi. Se olisi ollut lähellä tietä kääntyneen kulman jälkeen 50 metrin päässä ja sinne jäi siis samalla ykköstulos. Niin lähellä, mutta niin kaukana!
Kesäkuun toisena viikonloppuna oli briardien hakuleiri Jyväskylän seudulla Surkeejärvellä. Viikonlopuksi luvattiin hellettä, joten turistiturrit jäivät kotiin ja A-luokan reissuun lähdettiin kahdestaan Haloon kanssa. Kouluttajaksi leirille saimme Sari Kärnän, joten tietoa ja taitoa oli taas roppakaupalla jaossa.
Helteinen perjantai-ilta meni Surkeejärven päätaloon asettuessa ja vanhojen sekä uusien briardistituttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa. Erityisen kiva oli tietysti nähdä pitkästä aikaa Outia ja Jäynä-kasvattia, jotka ajelivat hakuleirille pitkän matkan takaa Rovaniemeltä. Lauantaina päästiin sitten itse asiaan eli hakuradalle, joka tehtiin vaakasuuntaan rinteeseen. Vasen puoli laski alas aukealle ja oikea puoli nousi kalliolohkareiseen ylämäkeen. Tähän maastoon kun lisätään vielä hellelukemat ja paahtava auringonpaiste, niin melkoisen raskaat oli olosuhteet.
Haloolle oli uudet maalimiehet ja meille aakeisiin tottuneille ennen näkemättömän haastava maasto, joten muilta osin tehtiin vanha tuttu treeni: siirtyvät maalimiehet, neljä pistoa, suorapalkat ja muutoin valmiit maalimiehet ilman apuja, mutta Haloo sai leirissä nähdä maalimiehet ja lähdön etukulmiin. Yksi kiero pisto ylämäkeen taidettiin uusia, mutta muuten sujui suunnitellusti. Potkuakin riitti alusta loppuun asti mukavasti, vaikka selvästi tavallista rankempaa olikin.
Iltasella pahimman helteen hälvettyä tehtiin vielä risteilytreenit läheisellä pellolla. Harjoituksessa kentällä etenee kaksi maalimiestä, joille koiraa lähetellään yliheitoilla. Kohteena oleva maalimies menee kyykyyn ja nousee palkkaamisen päätyttyä.
Haloon kanssa toteutettiin tämä meille tutummin seisovilla maalimiehillä ja haltuunotolla keskilinjalla ennen lähetystä toisella puolelle. Saatiin näin erinomaista harjoitusta vauhdikkaisiin haltuuntuloihin ja palkaksi heti perään uusi maalimies. Varsin sujuvasti tämä jo menikin. Koiran tullessa vauhdikkasti minua kohti voisin alkaa päästää sen yliheitolla toiselle puolelle, mutta ei nyt vielä pidetä kiirettä tämän kanssa. Tällä toivottavasti vältämme holtittoman näköiset yliheitot ja haluttomat luoksetulot keskilinjalla.
Sunnuntaina hakurata tehtiin tasaiseen ihanteelliseen maastoon ja sääkin oli suosiollisempi eli vähemmän lämpöä ja enemmän pilviä. Harjoituksiin otettiin rohkeasti lisää mittaa eli poistuttiin sieltä neljän piston mukavuusalueelta. Haloon kanssa tehtiin ensimmäinen tyhjä pisto ja sen jälkeen liuta suoria pistoja valmiille maalimiehille ilman apuja. Nämä meni kaikki loistavasti! Oli motivaation ja pistojen puolesta ihan koevalmista toimintaa.
Iltapäivällä osa lähti kotimatkalle ja loppu porukka tallasi vielä esineruudun. Vaikka päivä jo omissa punteissa hieman painoikin, jäätiin Haloon kanssa treenaamaan niinsanotusti koko rahan edestä. Saatiinkin hyvä esineruututreeni, jossa kokeenomaisesti oli tuomari ja katsojia paikalla, mutta ruudussa olikin henkilö jättämässä esineet. Haetutin kolme esinettä neljästä, ja ne tulikin ripeästi. Alussa Haloo taisi paahtaa yhdestä takakulman esineestä ohi vauhdin ja innon hurmassa, mutta nopeasti tasaantui niin, että esineet alkoi nousta. Etuesineenkin haistoi edellistä tuodessa ja haki sen sitten uudella lähetyksellä ihan silmänräpäyksessä.
Esineruudun jälkeen päästiin kotimatkalle väsyneinä, mutta tyytyväisinä viikonlopun treeneihin ja antiin. Kotimatkasta tulikin hieman erilainen, kun autorikon vuoksi poimittiin meitä tunti pari edellä lähteneet Outi ja Jäynä kyytiin. Onneksi ei ollut muita koiria mukana, niin mahduttiin hyvin samaan autoon. Haloosta ei tullut otettua leirikuvia, joten kuvituksena tällä kertaa velipoika Jäynä. Kyllä ne tekemisessään ihan ylpeydellä sisaruksiksi tunnistaa! 👍
Haloon ja Ainon kanssa käytiin loppusyksyn viikonloppuina metsässä treenaamassa maastolajeja niin ahkerasti kuin suinkin ennätettiin. Säät on tuolloin treenaamiseen parhaat mahdolliset, kunnes talvi sitten tulee ja tekee puolen vuoden treenitauon.
Esineruudussa Aino yllätti. Elokuussa väännettiin kovasti esineitten tuomisesta, mutta asiat olivat loksahtaneet raiteilleen Ainon otsatukan alla ja nyt se kiidätti esineitä minulle ihan into piukassa. Toivotaan että homma jatkuu näin keväälläkin. Haloolla suurin ongelma piillee etsintälinjalla siirtymisissä. Etsintälinjalla se koomaa ruutuun pääsyä ja perusasennon ottaminen saati uuteen lähetyspaikkaan siirtyminen on jähmeää. Korjaussarjaksi tehtiin etsintälinjalla esineen tuomisen jälkeen seuraamista namipalkalla, ja oikein aktiivista seuraamista tehdessä vapautin suoraan ruutuun hakemaan seuraavan esineen. Toivottavasti tällä aikaa päälle saadaan kooma pois ja aktiivisuutta tilalle.
Metsäjäljellä Haloo mennä porhaltaa oikein vimmalla ja selvittää jäljet taitavasti. Ongelmat taitavat liittyä vain tilanteisiin, joissa sen tekemistä ohjaillaan (tai se kokee niin). Ongelma ei ole nyt tullut esiin, mutta toivottavasti näistä syksyn jäljistä on kuitenkin ollut hyötyä oikeanlaisen rutiinin muodostumisessa. Venytellään Haloon ohjailun sietämisen rajoja sitten keväällä vaikkapa ajamalla jälkiä lyhyemmässä liinassa.
Siinä missä Haloon jäljestys oli mukava jättää talvitauolle, niin Ainon kanssa oltaisiin kaivattu muutama lisäviikko. Ainon kanssa jäätiin vähän samanlaiseen vääntöön kuin käytiin esineruudun kanssa. Jäljellä se ensimmäisen puoliskon kyselee "Miksi?" ja jossain vaiheessa se sitten vain lähtee ja ajaa aivan suvereenisti ja hyvällä ilmeellä loppuun asti. Nähdyn esineruutukehityksen jälkeen odotan jännityksellä ensi kevään jälkiä.
Haloon kanssa treenaillessa tuli mieleen, että miksi päälajina tulee aina harrastettua metsäjälkeä? Haloo on innokas tekemään ihan mitä tahansa tehtäviä, joten miksipä ei voisi sen kanssa ottaakin päälajiksi etsintäkoetta. Jälkien vanhetessa onkin nyt hieman laiteltu alulle pudotetun esineen noutoa ja tarkkuusetsintää.
Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä. Mestisten jälkeen mietin, pitäisikö vielä Vaakun kanssa yrittää kolmosluokan tulosta myös hakukokeesta. Etsintäkokeitten hakuosuuksista oli jäänyt ihan luottavainen olo, joten ilmoitin Vaakun hakukokeeseen Rovaniemelle, ja varalle jäi vielä kokeet Tassutörmällä ja Haapavedellä.
Päivänvaloa ei riittänyt metsässä treenaamiseen enää arki-iltoina, mutta parit hakutreenit saatiin syyskuun viimeiselle viikonlopulle. Lauantaina käytiin hieman isommalla porukalla Tassutörmällä tallaamassa kokopitkä 300 metrin rata. Halusin käydä läpi koko radan, mutta en juoksuttaa Vaakkua piippuun, joten pistotin melko harvakseltaan. Vaakku teki oikein hyvän treenin, eikä vaikuttanut lopussakaan väsyneeltä, vaikka maasto tuolla radalla onkin monin paikoin raskaskulkuista. Sunnuntaina treenattiin pienemmällä porukalla helpossa kangasmetsämaastossa Salonpäässä. Vaakku porhalsi taas vieraat ukot ylös satasen alueelta hyvässä potkussa. Oikein havahduin, että vieraat ukot hakumetsässä eivät ole enää aikoihin olleet mikään juttu, vaan ne etsitään ja niitten kanssa leikitään hyvällä innolla.
Seuraavana viikonloppuna ajeltiin Vaakun kanssa hakukokeeseen Rovaniemelle. Juuri koeviikonlopuksi saatiin muutaman asteen pakkaset ja maa peittyi hiuksenhienosti kuuraan ja lumeen. Meidän päivä alkoi heti enteilevästi, kun ajoin harhaan Tassuvaarasta, vaikka olen siellä useaan otteeseen aiemminkin käynyt. Onneksi lopulta myöhästyin kokeen avauksesta vain viitisen minuuttia.
Päivä ei jatkunut juuri sen paremmin hakumaastossakaan. Vaakku oli etenkin alussa melko vaisu ja pistot ihan tynkiä, minä epäilin ensimmäistä ilmaisua valeeksi ja rullakin laukesi toisesta päästä ja roikkui läpi suorituksen ruotsalaismalliin. Lopputulemana nousi kaksi ukkoa, radan alusta ja lopusta. Kolmannellakin ukolla Vaakku oli käynyt kahteen kertaan, kenties löydöllä ja näytöllä, mutta tästä kaikesta sekoilusta hämmentyneenä ei käynyt minun luona siinä välissä. Jos jotain positiivista, niin kolmosluokan rata ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä, etteikö sellaiselle tohtisi toistekin lähteä.
Eläkeläinen tottisarvostelussa 27.10.2018, kuva K Kylmänen
Ilmoittautuminen laitettiinkin uuteen yritykseen Tassutörmän kokeeseen. Yhdet treenit saatiin koetta edeltävälle viikonlopulle Tassutörmälle, ja taas Vaakku porhalsi komeasti satasen radan. Vieraat maalimiehet nousi umpipiiloista, ja toisaalta Vaakku löysi hienosti ja jätti sujuvasti ilmaisematta kuusen alusen, jossa olin itse ollut piilossa toiselle koiralle. Vaakku onkin ollut koko kauden niin jäätävän varma rullan kanssa, että pitäisi ehkä luottaa siihen?
Talvisen kylmät olosuhteet sattui myös Tassutörmän kokeeseen. Vaakun kanssa päästiin ensimmäisenä radalle, ja nyt meno oli alusta alkaen sitä mitä pitääkin. Vaakku lähti innokkaasti, teki isoja pistoja ja hyvää etsintää ja oli varma rullan kanssa. Ensimmäinen ukko löytyi oikeasta etukulmasta umpparista, toinen vasemmalta suunnillen 150 metristä laajalta hakkuuaukealta ja kolmas oikeasta takakulmasta umpparista. Etsintä oli reipasta loppuun asti, mutta ihan viimeinen näyttö oli selvästi totuttua hitaampi. Mahtoikohan Vaakku huomata, että voi räkä, tähän tämä nyt loppuu.
Henkilöhausta saatiin 167 pistettä eli tulos oli maaston osalta jo palkkarissa ja Vaakun eläkepaperit kansallisista palveluskoiralajeista enää 70 tottispisteen päässä. Tätä ei ehkä olisi pitänyt vielä iloita, sillä siihen ne maastopisteet sitten jäivätkin. Hieman äkkinäisellä valmistautumisella Vaakku toi esineruudusta yhden ainoan esineen. Vaakku ei näyttänyt olevan etsimässäkään ruudusta oikein mitään, kunhan vähän juoksenteli. Helpoksi ruuduksi tuo ei tosin osoittautunut niillekään, jotka oikeasti olivat sieltä esineitä etsimässä.
Pitkän pakkaspäivän päätteeksi piti suorittaa vielä tottelevaisuusosuus, joka meni odotetusti samaan puolivillaiseen tyyliin kuin viime kokeessa. Tottista ei tässä kokeitten välissä alettu enää virpomaan ja treenaamaan, vaan luotin että tulokseen tarvittavat 70 pistettä saadaan tehtyä joka tapauksessa. Kiltillä arvostelulla saatiinkin 85 pistettä ja sitä myötä koulutustunnus HK3 ja luokkavoitto yhteispisteillä 252. Siinä se nyt on, koko suora ylimmän luokan koulareita! Vaakku laittoi siis hieman Ränni-äitiä ja Nova-isoäitiä paremmaksi, eli on se vaan aikamoinen sissi. Mikä mahtavinta, niin Vaakku on edelleen yhdeksän vuotta täyttäneenä loistavassa kunnossa eikä esteet tai voittajaluokan hakurata vielä hidasta sitä yhtään. Nyt voidaankin hyvillä mielin eläköityä kansallisista palveluskoiralajeista ja jatkaa muitten virkistävien aktiviteettien parissa.
Palveluskoiratouhuja jatkettiin Vaakun kanssa elokuussa etsintäkokeella. Lajin ykkösluokka suoritettiin Kemin yöttömän yön kisoissa neljä vuotta sitten. Nyt kun jälkikokeet saatiin päätökseen, tuli sopiva aika jatkaa tätä sivulajia.
Tulostavoittein, mutta ilman suurempia pisteodotuksia, ilmoitin Vaakun etsintäkokeeseen Raaheen. Laskin että kuudesta osa-alueesta jäljestys, tottelevaisuus ja esineruutu ovat tuttuja juttuja. Pudotetun esineen nouto ja tarkkuusetsintä oli nopeasti kokeiltu, ja nekin Vaakku muisti hyvin. Ehdottomasti arvoituksellisimmaksi osa-alueeksi tiesin henkilöhaun, sillä niin mielijohteesta ja leppoisalla asenteella ilmoittauduttiin kokeeseen, ettei yksissäkään hakutreeneissä ehditty käydä. Edellinen hakutreeni oli lähes vuoden takaa. 😲
Koepäivä aloitettiin maastossa jäljillä. Vaakku teki parhaan janasuorituksen miesmuistiin ja sai porukan ainoana jäljeltä täydet pisteet. Seuraavaksi päästiin hakuradalle, jonka vasen laita laski näkymättömiin ja oikea laita nousi mäen päälle. Radan puolivälissä Vaakku viipyi vasemmalla puolella omituisen pitkään näkymättömissä. Sitten sieltä alamäestä kurkisti Vaakku kysyvän näkäisenä, katosi taas ja hetken kuluttua juoksi lujaa luokse pieni oksanpätkä suussaan. Hyväksyin ilmaisun ja Vaakku vei vauhdikkaasti löydölle. Kiintorulla kaulassa näytti olevan kunnossa, joten ihmettelin, miten Vaakku ei ollut saanut rullaa otettua, vaikka maalimiehen mukaan oli kovasti yrittänyt. Suoritus jatkui ja toinen maalimies löytyi selvästi oikean takakulman tuntumasta mäen päältä. Vaakku tuli hakemaan minut tyhjin suin, mutta selvästi löytäneenä, ja kun aikaakaan ei enää ollut tuhlattavaksi, niin hyväksyin ilmaisun ja Vaakku vei taas vauhdikkaasti löydölle. Molemmat maalimiehet nousi, mutta arvatenkin ja ihan syystä pisteet ilmaisuista ja työskentelystä ropisivat.
Black Death Varis 4.8.2018, kuva Veera Soukka
Esineruutukin meni hieman alakanttiin, sillä kolmea esinettä tietysti haettiin, mutta Vaakku toi viidessä minuutissa vain kaksi. Tarkkuusetsintä ja pudotettu menivät onneksi ihan normisuorituksilla. Tarkalta tuomarilta tuli kuitenkin parin pisteen vähennys tarkkiksen työskentelystä ja pisteen vähennys pudotetussa, kun paluuvauhti ei ollut niin luja kuin menovauhti. Kaikkiaan maastosta saatiin kuin saatiinkin ihan reilusti tulokseen riittävät 170 pistettä.
Tottikset tehtiin Raahessa Käpälämäen kentällä, joka on suurimmaksi osaksi sorapohjainen. Pahimmoilleen tottisten alkaessa alkoi myös auringonpaiste, joten kenttä oli melko kuuma. Vaakku oli kuitenkin yllättävänkin hyvässä potkussa vielä näin päivän päätteeksi ja teki innokkaasti 88 pisteen tottiksen. Selvimpinä virheinä tuli taas liikkeestä istumisessa asentovirhe, hypyssä kosketukset ja eteenmenossa toinen maahan-käsky.
Noudoissa Vaakku hauskasti intoili perusasennossa niin, että istui välillä ihan kurrena molemmat etutassut irti maasta. Paikkamakuussa minä puolestani sekoilin hieman, kun ajattelin, että sääli auringonpaisteessa makaavaa koiraa, mutta ihanaa itse päästä näkösuojan varjoon istumaan hetkeksi ...ja samassa tajusin, että mehän ollaan kakkosluokassa eli se siitä varjopaikasta ja siirryin sujuvasti piilon viereen koiran näkösälle. 😄 Kotiinviemisiksi saatiin siis EK2 pistein 258 ja samalla varmistui, että rotumestiksiin syyskuussa lähdetään tavoittelemaan tulosta etsintäkokeen 3-luokkaan.
Niin paljon kuin lunta tänä talvena olikin, niin nopeasti hanget kevään tullen hupenivat. Haloon kanssa tehtiin Jauholaarinkankaalla esineruutu ensimmäisillä riittävän kokoisilla lumettomilla metsäkaistaleilla, ja siitä onkin päästy taas maastotreenilussa vauhtiin. Ihan huippua on päästä taas pitkästä aikaa treenaamaan maastolajeja! Siinä lähtee päivä reippaasti käyntiin, kun on viikonloppuisin ja muina satunnaisina vapaina ennen kahdeksaa aamun viileydessä metsässä tekemässä jälkeä ja piilottelemassa esineitä. Näissä alkukesän maastopuuhissa on sekin mukava puoli, että vielä ei ole lainkaan hyttysiä.
Tälle vuodelle kansallisten lajien maastosäännöt muuttuivat, ja nyt esineruudussa jokaisessa tasoluokassa pitää etsiä yksi esine enemmän kuin aiemmin. Vaakun pitää siis hakea neljä, Haloon kolme ja Ainon kaksi esinettä. Hyvin kaikki kolme turria ovat tänä keväänä esineruututreeninsä suorittaneet; esineet on kyllä viety näkönä, mutta kahden, kolmen tai neljän esineen hakeminen peräkkäin ei ole ollut ongelma. Haloolla on ollut ensimmäisiä kertoja lähiesineitä ja se on vauhdikkuudestaan huolimatta heti reagoinut niihin säpäkästi - ehkä nosework-harrastus on tehostanut nenän käyttöä tässäkin.
Vaakku kevään ensimmäisellä metsäjäljellä 29. huhtikuutta.
Metsäjäljillä olen merkannut janakohdan ja kepit. Kulmat teen jonkinlaisten maamerkkien kohdalle, jotka sitten muistan jos muistan. Koira ne kulmat kuitenkin saa selvittää. Jälkikeppeihin turrit reagoi pääsääntöisesti hyvin, mutta jos sen ylittää ilmaisematta, niin kutsun takaisin ja jäljestetään se kohta uudelleen. Moittia ei voi, jos koira ei saanutkaan kepistä yhden yhtä hajumolekyyliä nenäänsä. Toisaalta ylikään ei voi päästää, jos koira ei vain syystä tai toisesta piitannut siitä hajumolekyylistä nenässään.
Vaakku on jo vuosien kokemuksella treenijäljillä tasainen työskentelijä. Satavarmasti se nostaa takajäljen 😃 ja yhtä varmasti selvittää koko kuvion loppuun asti. Mielentila voi hieman vaihdella, mutta siinä osansa on perässäkävelijällä. Kun edellyttää asennetta, niin saa asennetta. Jo pelkästään kunnon haukutukset jälkikepeillä lisää mukavasti liekkejä Vaakun jäljestykseen. Tyhjää keppijälkeä piristetään toisinaan myös matkan varrelle jätetyllä palkkapurkilla, narupallolla, lihapullalla tai lopussa odottavalla päivän ruoalla. Koskaan ei Vaakku tiedä, mitä kivaa sieltä jäljeltä löytyykään.
Haloon kanssa jälkiä on takana vielä niin vähän, että en sitä jälkikoirana oikein tunne. Vaikea sanoa, mistä narusta sitä milloinkin pitäisi vetää. Hieman aavistelen, että yllättävän paljon on samaa jälkikoirana kuin on Vaakussa. Tai sitten minä vain teen niistä samanlaisia. 😃
Ainon koetavoitteet ovat syksymmällä, joten se on tehnyt vasta yhden jäljen. Eikä niitä viime vuosilta yhteensäkään järin paljon ole takana. Täytyy senkin kanssa ryhdistäytyä, jotta ollaan valmiita kokeeseen edes sitten syksyllä.
Haloo tarkistelemassa Ainon vanhaa jälkeä 29. huhtikuuta.
Toukokuussa pidettiin briardiporukalla hakutreenipäivä Salonpäässä. Viiden naisen ja seitsemän briardin voimin treenattiin, ja ihan kohtuuajassa selvittiin, kun yksi treenikierros tuntui hellekelissä riittävältä. Satasen alueelle tehtiin kullekin turrille tasonsa mukainen treeni. Aino ja Haloo ovat hakuilleet ehkä pari kolme "pentutreeniä" viime kesänä, joten sillä samalla treenillä mentiin nytkin. Maalimiehet kävelivät näkönä etukulmiin ja siirtyivät sitten seuraaville pistoille aluetta eteenpäin. Haamuapu tehtiin jokaiselle lähetykselle ja maalimies kuljetti koiraa palkkaillen aluetta eteenpäin kunnes kutsuin koiran takaisin keskilinjalle. Viime kesänä Ainoa vielä aavistuksen verran jännitti viimeisillä metreillä maalimiehelle pinkoessaan, mutta nyt sekä Haloo että Aino paineli hippulat vinkuen perille asti ja palkkoja maalimieheltä tavoitellessaanhan kumpikin on ylenpalttisen innokkaita röyhkimyksiä.
Täytyy tänä vuonna järjestää kalenteriin joitakin hakutreenejäkin nyt kun Ainon ja Haloon kanssa aika on tehnyt tehtävänsä ja touhu on selvästi surperkivaa. Pikku hiljaa haamut paremmin ja paremmin piiloon, viivettä ennen lähetystä, valmiita jne. Siitä se lähtee. Näillä näkymin Haloosta kuumakallena kimittäjänä tulee sitten aikanaan rullakoira ja Ainosta kuuluvaäänisenä ja taloudellisempana liikkujana haukkuilmaisija.
Toukokuussa pidettiin briardien kesken hakutreenipäivä. Haloo vauhdissa, kuva Elina Huikari.
Haloo kävi sterkkaleikkauksessa lokakuun lopulla. Toiveissa on ajan mittaan hieman rennompi elämänasenne ja suhtautuminen lauman muihin koiriin. Niin hieno kuin Haloo harrastuksissa parhaimmillaan onkin, niin se on mielenliikkeiltään turhan adhd ja laumassa hetkittäin ihan katastrofi. Ei siis toivota lisää ihan tällaisia Haloita, vaan ollaan onnellisia tämän Haloon parhaista puolista ja keskitytään niihin.
Leikkaus tehtiin perinteisesti, ja ainakaan päällisin puolin Haloo ei olisi hyötynyt tähystysleikkauksesta paljonkaan. Se ei vaikuttanut missään vaiheessa kipeältä, parani nopeasti eikä leikkaushaava vaivannut ollenkaan. (Haloo lähdössä ulos 12 tuntia leikkauksen jälkeen). Nyt vain toivotaan, että vältytään sterkkanarttujen virtsankarkailuongelmalta. Briardeilla en ole tuosta vaivasta kuullut, mutta maleilla senkin edestä.
Aino ja Haloo
Vaakun kanssa olisi mieluusti käyty loka-marraskuussa viimeistä käyttövalionarvosta puuttuvaa jälkikoetulosta metsästämässä, mutta ei saatu koepaikkaa mistään. Paremman puutteessa ilmoitin sen hakukokeeseen Haapavedelle, mutta kokeen alla kaulanahasta paljastui antibioottikuurin vaativat reiät (Haloo) ja jouduttiin perumaan tuokin osallistuminen. Tosin ennen koepäivää saatiin hakutreenejäkin järjestymään vain yhdet, joten ihan tuurilla oltaisiin kokeessa seilattu. Nyt ei vaan tuuri riittänyt ihan edes sinne kokeeseen asti. Kävin sitten ihan vain turistireissun Haapavedellä katsomassa samaan aikaan pidettyä mandioringkisaa ja hakukoetta.
Marraskuun alkupuolella ehdittiin vielä ennen talvikelien tuloa pitää maastotreenipäivä. Vaikka kahdestaan Outin kanssa treenattiin, niin saatiin viiden koiran kanssa kulumaan koko päivä hämärän tuloon asti - etenkin kun ajoin autonkin tukevasti kannon nokkaan kiinni. Vaakulle, Ainolle ja Haloolle tein kaikille jäljen, ja esineruudussa käytiin pari kolme kierrosta. Aino ei olekaan tänä vuonna juuri päässyt jäljestämään, kun koetavoite oli Haloon kontolla. Hyvin Aino kuitenkin jäljestämisen muisti, ja lähtökohtaisestihan se on ollut näistä kahdesta parempi jäljestäjä.
Outi ja Jäynä
Lumen ja pakkasen tultua siirryttiin maastotreeneistä Dogantin halliin puuhastelemaan. Etenkin Haloota tuli leikkaustoipilasaikana viihdytettyä hallilla tunnistusnoudon (Haloon kolmas tunnaritreeni) ja muitten rauhallisempien - ja pikku hiljaa vauhdikkaampienkin - tehtävien merkeissä. Tokon merkinkierto, ruutu, hyppy, kaukot, tunnari ja ohjattu nouto tuli siinä siis tutuksi, vaikka ei koetavotteita tuossa lajissa olekaan. Haloo on työskentelyinnoltaan kyltymätön ja se kaipaa jatkuvasti uuden oppimista, haasteita ja vaatimuksia. Vaakku ja Aino kun kestävät toimettomuutta ja pelkkää ulkoilua paremmin, niin ne sitten harmi kyllä jäävät treenaamisessa vähemmälle, vaikka tykkäisivätkin tehdä enemmän.
Alkuvuoden kuulumisista päästäänkin suoraan kesän kuulumisiin. Kirjoittelutahti on ollut harvahko, kun kiirettä on pitänyt ja tapahtumat, tulokset ja kuvat tulee kuitenkin laitettua ensin facebookiin. Huhtikuussa luulin, että murheellinen kevät oli saavuttanut pohjansa, mutta niin vain jotkut osaavat toimillaan yllättää. Onneksi ympärillä on hyvät ystävät ja nämä koirat, niin mukaviakin kuulumisia on kertynyt.
Pääsiäinen meni pääasiassa kotoillessa. Melko myöhäisestä ajankohdasta huolimatta metsissä oli vielä aika paljon lunta, joten maastolajien treenailu sai vielä olla. Sentään parit mondioringtreenit pääsiäisen huiteilla käytiin, nekin tietysti hallissa. Uutena asiana alettiin opetella maalimiehen kuljetusta ja tottelevaisuusosan kaukokäskyjä. Hieman epätoivoiselta tällä hetkellä tuntuu lajin harrastaminen. Tarvittaisiin paljon osaavaa opetusta ja ryhtiä treeneihin, jotta harrastaminen olisi oikeasti mielekästä ja tavoitteita voisi asettaa. Jokainen tekee varmasti nytkin parhaansa, mutta yksinkertaisesti riittääkö se. Tulevaisuus näyttää, päästäänkö tässä lajissa vielä eteenpäin.
Tavoitteeseen sen sijaan päästiin Variksen kanssa agilityharrastuksessa. Kolmosluokkaan päästyä
ajattelin jonkinlaisen tuloksen sieltä hakea, ja huhtikuun agilitykisoissa käytiinkin kolme rataa. Ne meni paremmin kuin osasin odottaa, sillä Vaakku juoksi kolmet kolmosen kiemurat ilman ratavirheitä. Aikavirhettä tuli meille odotetusti pari kolme sekuntia ja viimeisestä kisasta uskomattomana sattumana 0,01 sekuntia. Siinä meni kolmosluokan nolla niin läheltä kuin se vain voi mennä! Jonkinlainen ympyräkin tässä sulkeutui, kun ihan ensimmäisissä agilitykisoissaan Vaakku niinikään tekaisi kolme ratanollaa. Nyt sitten arkistoidaan agilitykilpailukirja ja tehdään ihan muita juttuja.
Toukokuussa vaihtui hyvin palvellut kulkupeli Yaris Verso hieman tuoreempaan ja tilavampaan Seat Alhambraan. Sopivia, silmää miellyttäviä vaihtoehtoja tuli enempi vähempi tosissaan katseltua jo pitkän aikaa. Kun sitten samaan aikaan mahdollisuus hankkimiseen tuli, Yaris pomppasi katsastuksessa ja kotipaikkakunnalla oli tarjolla oikea auto, oikean värisenä ja kaikki muutkin kriteerit täyttäen, niin mitä sitä epäröimään. Nyt kelpaa taas toivottavasti pitkän aikaa huoletta reissailla töihin, treeneihin, kisoihin ja muuten vaan.
Toukokuun lopulla kurvasinkin tapaamaan pohjoisen briardinomistajia kevätpäivän viettämisen merkeissä. Yksitoista briardia oli kaikkiaan koolla ja kävi kentällä hieman kameran edessä pyörähtämässä. Kaikki briardistit olivat entuudestaan tuttuja, mutta kuulumisia riitti toki vaihdettavaksi kahvitarjoilujen ääressä ja nuotiolla makkaraa paistaessa. Mukava oli tietysti nähdä etenkin Vaakun jälkeläisiä, Haloon ja Ainon sisaruksia Lunaa ja Jäynää omistajineen pitkästä aikaa!
Vaakun kanssa käytiin jo yksi jälkikoe Kalajoella, mutta siitä ei sukseeta syntynyt. Ehkä osansa oli kesän ensimmäisillä helteillä ja maastossa meille osuneella aukealla, rutikuivalla, paahteisella alkumatkalla, mutta joka tapauksessa lisää pitää treenata. Muuten onkin kokeissa tullut käytyä ilman koiraa eli hakukokeen tottiksissa talkoilemassa, mondioringkoetta katsomassa ja tokokokeen kulkua kertailemassa. Ainon kanssa käyttiin touko-kesäkuussa tokon alokasluokan kurssi, joka oli taas hyvää harjoitusta ja oppia sekä ojennusta meille pääasiassa itsekseen treenaaville.
Keskiviikkotottiksissa Alatemmeksellä on treeniseuraa ollut vaihtelevasti. Kanssatreenaajia kovasti kaivataan, jotta riittäisi kaikille kolmelle omalle koiralle vieras koira pariksi ilmoittautumiseen ja paikallaoloon sekä tietysti ihmisiä henkilöryhmään. Tänä kesänä on nuorison kanssa otettu opetteluun estenoudot ja eteenmeno, jotka muodostavatkin aika merkittävän osan koetottiksen pisteistä. Vaakku vanhana kettuna osaa liikkeet niin kuin osaa ja sen kanssa treenaaminen keskittyykin asennepuolelle. Ehdin jo ajatella, että se on tullut vanhaksi tehdäkseen täpäkkää tottista, mutta kun molempien asenne oli kohdallaan, niin sieltä se tuttu Vaakkukin taas paljastui. ♡
Esineruudun harjoittelua on nuorison kanssa lykätty tähän kesään asti. Kolme treeniä on nyt tehty ja eiköhän tuokin tehtävä alokasluokan koesuorituksen tasalle tule tämän kauden aikana. Kaistaleen perälle on ensin viety esine yhdessä ja sitten uusintana etsintälinjalla odottaen. Harjoittelemista toki vielä riittää, että tehtävä sujuu valmiilla esineillä, erilaisilla materiaaleilla, vaikeammassa maastossa ja pitävällä otteella.
Metsäjälkiä on tehty niinikään kolme. Kokeilin jo jättää kaiken ruuan pois jäljeltä ja laittaa pelkät kepit, mutta oli ehkä vielä vähän liian aikaista sille. Muutama nappula siellä täällä auttaa kovasti, kun kepit eivät vielä tunnu koirista niin arvokkailta. Aino on hyvin tarkka ja tunnollinen jäljestäjä, ja pitää hyvin huolen pysyäkseen jäljellä. Haloo sen sijaan on suurpiirteisempi jäljestäjä ja hankalampi luettava, sillä se on saman näköinen touhukas tohelo, onpa se jäljellä tai hukassa. Sen kanssa tuleekin elävästi mieleen ajat Novan jälkiliinan päässä. 😄
Heinäkuu aloitettiin hauskoilla yöttömän yön hakutreeneillä, joissa treenattiin kelloon katsomatta ja syötiin hyvin. Vaakun kanssa ei ole hakuilu käynyt mielessäkään marraskuun hakukokeen jälkeen ja nuoriso on pitänyt lajista taukoa, kun neljän kuukauden ikäisenä löysivät hakumetsästä mörköjä. Vaan ilman muuta me lähdettiin nyt viettämään hakuilun merkeissä hauskaa iltaa ja yötä mukavassa porukassa - ja siinähän se uinunut hakuinnostukin taas heräsi.
Haloo ja Aino saivat näkönä pinkaista syömään makkarat neljältä maalimieheltä, ja aika, kokemus ja tapakasvatus oli tehnyt tehtävänsä ja ukot saivat luokseen ahneita ja innokkaita turreja. Aino tarvitsi hieman maalimieheltä kannustusta matkalle, mutta parin treeniä lisää ja menee Ainokin varmasti yhtään miettimättä. Vaakku viimeisenä koirana sai etsiä ukon etukulmasta, viidestäkympistä ja satkusta suorapalkoilla. Koiran etenemisen maastossa näki hyvin, ja olihan se komean näköistä menoa! Hieman neljän jälkeen auringon jo taas noustua oli kaikki koirat treenattu ja ehkä puolet eväistä jaksettu syödä. Isot kiitokset kaikille treeniseurasta - juuri tällaista koiraharrastus parhaimmillaan on!
Variksen kanssa oli tarkoitus tänä vuonna jäljestää viimeistä käyttövaliotulosta, mutta monen sattuman summana ei päästy ensimmäiseenkään jälkikokeeseen. Hakukokeisiin pääsee paremmin, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kolmen tutun kanssa pystytettiin lokakuun alussa hakutreenit, ja samalla kivalla pikku porukalla treenattiin neljänä seuraavanakin viikonloppuna. Varis oli kahden vuoden hakutauon jälkeen tietysti ihan tohkeissaan, ja hyvä niin. Tarkoitus olikin panostaa näissä vähissä treeneissä motivaatioon. Tärkeintä on maalimiesten löytäminen, ja suorapalkan halusin nyt iskostuvan päällimmäisenä Vaakun mieleen.
Sadan metrin hakurata tuli tehtyä aina samaan paikaan sähkölinjan alle kumpuilevaan mäntymetsään. Ensimmäisellä kerralla otettiin Vaakulle kuusi haamua suorapalkoilla, ja parilla seuraavalla kerralla oli neljä ensimmäistä valmiita. Näissä kaikissa ukot olivat suoran piston päässä alueen takalaidalla.
Kahdella viimeisellä kerralla vahvistettiin sitten myös alueella etenemistä. Ensimmäinen ja viimeinen ukko olivat edelleen suoran piston päässä, mutta siihen välille laitettiin pari ukkoa L:n mallisen, reilusti takalaitaa myöten etenevän piston päähän ja yksi tyhjä. Muut ukot olivat valmiita, mutta viimeinen oli aina haamu loppuhuipennukseksi. Kaikissa treeneissä yhteensä tehtiin vain kaksi rullailmaisua ja suunnilleen 23 suorapalkkausta.
Niin suorat pistot, etenemiset kuin tyhjätkin Vaakku porhalsi oikein pätevästi. Motivaatio päästä radalle oli kohdallaan, ja lähettäessä se vierellä edistikin aina koiranmitan, kun katse ja etukeno olivat jo tiukasti kohti takalaitaa. Pieni hupsista sattui toisen treenin ensimmäisellä pistolla, kun Vaakku liekeissään sai maalimiehestä hajun ja samassa silmänräpäyksessä sieppasi kiintorullan läheiseltä tyhjältä piilolta. :o Hupsista-tilanne korjattiin sitten seuraavalla kerralla, ja lopuista treeneistä jätettiin kaiken varalta tyhjät piilot pois, jotta ei suotta aiheuteta hämmennystä sellaisella, mitä kokeissa ei tule eteen.
Pari kertaa käytiin hakutreenien jälkeen tekemässä myös esineruutu. Nämäkin sujuivat hyvin vanhasta muistista ja sellaisella pitkän tauon jälkeisellä jälleen tekemisen riemulla. Jälkimmäinen ruutu oli sellainen erinomaista parempi supersuoritus, jossa esineet nousi salamavauhtia järjestyksessä lähiesineestä alkaen ilman metrinkään turhaa juoksemista.
Viiden viikonlopun treeniputken jälkeen lähdettiin Vaakun kanssa hakukokeeseen Lapualle. Paikanpäälle ajeltiin edellisenä päivänä ja yötä oltiin Kauhavalla Lentohotellissa. Ihan kokeen alla sää muuttui talvisemmaksi, ja koepäivänä maata peittikin hiuksenhieno kerros lunta ja mittari näytti -10 astetta. Onneksi koe vietiin läpi kahden tuomarin voimin, joten yhdeksästä osallistujasta 3-luokan koirat lähtivät hakuradalle ja alemmat luokat ehtivät tehdä sillä aikaa tottikset ja esineruudun.
Tottis tehtiin kolmen koirakon kiertona, jossa Varis pääsi aloittamaan. Treenaamattomuuttaan meidän liikkeet olivat hieman viimeistelemättömiä ja ääntäkin pääsi, mutta onneksi lähinnä vain noutojen väleissä. Kokonaisuus oli kuitenkin hyvä, kun seuraaminen oli erinomainen, jäävien asennot meni oikein, esteet ylitettiin mennen tullen, eteenmeno tehtiin loppuun asti ja paikallamakuussa ei huomauttamista. Meidän ihan omia virheitä olivat luoksetulon lisäkäsky, hyppynoudon kosketukset ja eteenmenon lisäkäsky. Lisäksi talviset olosuhteet aiheuttivat yllättävän paljon hankaluuksia. Tasamaanoudossa Vaakku ei löytänyt vaaleaa kapulaa lumiselta kentältä (lisäkäsky) ja estenoudossa räpiköi pahoin jäisen esteen ylitse ja teki paluun vasta lisäkäskyllä. Tottispisteet kuitenkin hienosti 90.
Maastossa esineruutu oli melko ryteikköinen ja hankalakulkuinen. Normaalisti kävelytän koiran etsintälinjan kauempaan päähän, jotta koira voi samalla haistella ilmasta esineitten sijaintia kellon vielä käymättä. Nyt jostain käsittämättömästä syystä lähetin Vaakun vain hätäisesti lähimmästä kulmasta. Varis liikuskeli kummallisen pitkään takakulmassa, joten siirryin sillä välin etsintälinjan keskelle ja kutsuin koiraa luo. Samanaikaisesti se olikin saanut esineestä hajun, mutta totteli kutsua ja jätti hajun selvittelyn sikseen. Suopursikon läpi luokse tullessaan Vaakku nappasi siitä matkalta eri esineen mukaansa, ja toinen (kolmas) esine nousi melko nopeasti vasemmasta takakulmasta. Tuosta huonosti ajoitetusta kutsusta ja liiasta kuuliaisuudesta tuli pieni vähennys, pisteitä 29.
Akkujen latausta hotellilla
Hakuradalla keskilinja oli pieni mutkitteleva polku ja maasto melko vaikeakulkuista, mutta mikäpä ei olisi meidän mäntykankaisiin verrattuna. Ilmoittautuessa Vaakku haisteli ilmaa lupaavasti, mutta vasemmalle lähetettynä kävi siellä vain lyhyesti. Oikealle Vaakku lähtikin reippaammin, toi sieltä varman vauhdikkaasti rullan ja näytti ukon umpipiilosta. Etenin 200 metrin aluetta reippaasti ja Vaakku teki pistoja vaihtelevasti. Kerran se otti lyhyeltä pistolta rullankin, mutta lähetin vain uudelle pistolle toiselle puolen, minne taas upposikin paremmin. Suunnilleen sadan metrin kohdilla Vaakku taas upposi hyvin, toi varman oloisesti rullan ja näytti puolipeitetyn maalimiehen. Radan lopusta hienon laajan L-piston päästä löytyi viimeinenkin maalimies umpipiilosta. Olin niin onnellinen ja innoissani radan selvittämisestä ja niin oli kyllä Vaakkukin! Palkkaamattomista maalimiehistä huolimatta suorituksen edetessä Vaakku varmistui ja paransi työskentelyä ihan huimasti. Paras mahdollinen suunta siis, ja antaa uskoa sinne 300 metrin radallekin!
Ilmaisuista Vaakku olisi saanut täydet pisteet, mutta ohjaaja aiheutti hieman pistemenetyksiä miltei samanaikaisella näytölle lähdöllään. Aaargh, olen tehnyt ennenkin saman virheen, enkä yhtään muistanut! Tuloksen kannalta ei onneksi mitään väliä. Ilmaisun (-4) ja työskentelyn (-5) vähennysten jälkeen henkilöhausta Vaakulle 161 pistettä ja koulutustunnus HK2 1-tuloksella 280. On Vaakku vaan kokonaisuudessaan mainio tapaus ja paranee kuin viini vanhetessaan. Treeneissä se oppii nopeasti, toimii loogisesti ja fokus on hyvä siihen mitä kulloinkin ollaan tekemässä. Ja kaiken lisäksi toimii vielä kokeissakin, niin mikäs on Vaakun kanssa harrastaessa. Tämä vuosi jäi sekä treenaamisen että kokeitten osalta laihanlaiseksi, mutta ensi vuonna touhutaan kyllä enemmän!
Marraskuun alkupuoliskolla tehtiin haussa ja pariin kertaan esineruudussa sellaiset hyvän mielen treenit, että eipä haittaa, vaikka jäisivät tämän vuoden viimeisiksi. Apujahan niissä annettiin vaikka muille jakaa, mutta ei jäänyt lainkaan houkutteluolo, vaan Vaakku oli itsekin liekeissä ja heiteltiin sitten vaan vielä bensaa joukkoon...
Hakuilemassa oltiin Kempeleessä samalla maastonmuutoksiltaan kivalla alueella kuin viimeksi. Sateinen sää taisi hieman karsia osallistujia, mutta kolmestaan saatiin tehtyä treenit sitä nopsemmin. Vaakulle otin kuusi ukkoa, joista se sai nähdä ensimmäisten lähdön, seuraaville tuli ääniapu ja viimeiset oli haamuja. Palkkaruoka oli yksitellen kädestä syötettävää, mikä hiillostaa Vaakkua kivasti. Kolmelta ensimmäiseltä löydöltä kävin hakemassa Vaakun takaisin keskilinjalle, minkä luulen myös tekevän sille hyvää; tulee yhdessä tekemisen fiilistä, kun menen perässä katsomaan mitä sieltä on löytynyt. Samalla tulee myös harjoiteltua takaisin keskilinjalle palaamista ja siinä seuraavaaan ukkoon orientoitumista - mikä tuntuikin kyllä olevan ihan kohdallaan. Alueelle oli ripoteltu myös tyhjiä piiloja, jotka Vaakku ohitti sujuvasti.
Esineruutua on käyty tekemässä pariin otteeseen Peuhuntien varressa sähkölinjan alla Variksen kanssa ihan kaksistaan. Otettiin vuoden viimeisiin ruutuihin teemaksi irrota lujaa, suoraan osoitettuun suuntaan ja 50 metriin asti. Nämä kaikki saatiin toteutumaan helposti kerralla, kun jätin Vaakun odottamaan etsintälinjalle, etenin mutkitellen ja siksakaten 50 metriin, vippasin esineen sinne ja laitoin krepin merkiksi puuhun. Sitten taas mutkitellen takaisin, vähän seuruuta väliin ja sitten lähetys kohti kreppiä. Tehtiin näitä kolme peräjälkeen aina vähän eri kohtaan, ja hienosti Vaakku aina ampaisi osoitettuun suuntaan. Sitten vaan toistoja, josko vaikka jäisi tavaksi.
Raision reissusta toivuttua on parin viikon aikana puuhasteltu esineruutua, tottista ja jälkeä. Esineruudussa Variksella on tosi tiukassa taipumus tarkentaa työskentelyä jäljestämiseen, jos ei esinettä ala löytyä. Rännillä oli aikoinaan ihan samaa vaivaa, mutta siitä kehkeytyi kuitenkin lopulta tosi hyvä esineruutukoira. Toivottavasti se aika Variksenkin kanssa vielä koittaa.
Jäljen innostuin tekemään hirveässä syysmyrskyn tuiverruksessa Purnunnokalle. Tavoitteena oli tehdä haastava jälki, jossa on paljon maastonmuutoksia eli suopursualueita, suota, vesiojia, metsäkoneen runnomaa hakkuuaukeaa ja toki sitä tavallista kangasmetsääkin. Joko haasteet jäi vieläkin vähiin tai Varis on oikeasti pätevä, sillä se ajoi jäljen (1,2 km) oikein hyvin hakkuuaukealle tehtyjä kulmia myöten ja nosti kepit 4/4.
Toinen jälki tehtiin seuraavalla viikolla helpossa kangasmetsämaastossa, mutta pientä mutkaa matkaan saatiin piikeillä ja metsätien ylityksillä. Varis selvitti hyvin tämänkin 800 metrin pätkän ja nosti kepit 4/4.
Tottiksessa on tartuttu hyppynoudon kosketuksiin, jotka kieltämättä jäivät hieman jäytämään Raision reissusta. Aiemminkin olen harkinnut pressu- ja rimavirityksiä oikeanlaisen hypyn aikaansaamiseksi, mutta tulin kuitenkin tulokseen, että pitäisiköhän Varikselle ensimmäistä kertaa koskaan ihan vaan kertoa, että kosketushypyt on nou nou. Olen palkannut kosketuksista siinä missä oikeanlaisistakin hypyistä, joten eihän se yksinkertaisesti voi tietää!
Alatemmeksellä keskiviikkotottiksissa ja kertaalleen Tassutörmällä on käyty hyppyä treenaamassa. Aluksi Vaakku tietysti hämmentyneenä vallan lässähti, kun ei hypyt tuntuneet enää kelpaavan millään. Mutta sen kerran, kun este ylittyi ilman kosketusta ja siitä suuresti ilahduttiin, niin Vaakku tuntui heti hoksaavan, mistä se kiikasti ja hyppäsi sen jälkeen puhtaasti. Nokkela Varis! Vire pompsahti siinä samalla sellaisiin korkeuksiin, että Tassutörmällä A-estenouto siihen perään sujui aivan supersähäkästi ja -kevyesti! :)
Ennen seuraavia kokeita ei ehditty hyppyä tuon enempää harjoitella, joten hieman jäi jännittämään, miten käy koetilanteessa. Etenkin, jos sattuukin tulemaan huono hyppy, jonka Vaakku nyt tietää olevan nou nou. Muutoin tottistelussa yritettiin panostaa vain hyvään vireeseen seuraamisessa, sillä yleensä silloin ne asennotkin menee oikein.
Kesäkuun toisella viikolla oli kalenterissa aika paljon muita menoja, mutta yllättävän monta pientä treenimerkintääkin sinne joukkoon tuli Vaakun kanssa puuhailtua.
Maanantaina illalla maastoiltiin Peuhussa esineruutu, tarkkis ja pudotettu. Muistikuvat itse suorituksista on hatarat, mutta se jäi mieleen, että pudotettu tehtiin kylmiltään umpimetsään, ja ei Vaakku kyllä ihan tarkasti pysynyt raiteella. Esine löytyi kuitenkin melko sujuvasti. Unohtumattoman elämyksen tarjosi myös miljardi hyttystä, joitten motivoimana kotiuduttiin kaupan hyttysmyrkkyhyllyn kautta.
Tiistaina tottisteltiin kotipihassa panoksena aamuruoka. Vaakku tekikin pätevästi täyskäännöstä, liikkeestä istumista ja luoksetuloja. Huvittavaa, miten ruokakupillinen nappuloita on Vaakun mielessä hurjan arvokas palkka ja ohittaa selkeästi makkarat ja lihapullat - jotka nekin ovat arvokkaimmillaan rapisevista pusseista kaivettuina.
Keskiviikkona suunnattiin ensimmäistä kertaa kimppatottiksiin Alatemmekselle. Oli kiva treenata ja tavata tuttuja! Vaakkukin oli liekeissä ja teki täpäkkää seuruuta ja henkilöryhmää yhtäaikaa malinoisuroksen kanssa. Lisäksi tehtiin luoksetulo, jossa vapautus vauhdista jalkojen läpi eteenmenopallolle (myönnän, että videolle tallentuneen törmäilyn jälkeen tämä hieman huimasi minua), hyppynouto ja eteenmeno.
Parin huilipäivän jälkeen lauantaina suoriuduttiin heti aamusta Peuhuun maastoilemaan. Jäljenpätkä jäi vanhenemaan siksi aikaa, kun tehtiin esineruutu ensin. Piilotin kaistaleen takaosaan pienen lituskaisen esineen (peltojälkiesineitä) kannon halkeamaan ja toisen sammalmättään juuressa olevaan koloseen. Kanto oli helposti löydetty, eikä Vaakulla sen mättään kanssakaan kovin kauaa mennyt. Hyvä!
Jäljellä janasuoritus oli jälleen kuin hakunäytölle lähtö ja Vaakku valitsi suunnankin oikein, jipii! Jälkeen reagoiminen saisi kyllä olla tarkempaa. Etenkin alkumatkan Vaakku veti kuin kyntöaura, ja minun itse pitäisi malttaa silloin pidätellä vauhti kurissa. Keppejä nousi 3/4. Kolmannesta kepistä Vaakku porhalsi ylitse ja siitä pääsin sille jyrähtämään, eli saatiin oikeastaan ihan hyvään paikkaan muistutus tästäkin aiheesta. Viimeisen kepin neiti näpsä ilmaisikin sitten taas huolella.
Myös sunnuntaina pakattiin Vaakun aamuruoka rasiaan ja mentiin Peuhuun treenaamaan, ihan uuteen paikkaan maastossa. Tällä kertaa kävin etukäteen merkkaamassa ja kävelemässä pudotetun baanan pitkin umpeenkasvanutta polunpohjaa. Vaakku pysyikin nyt odotetusti hyvin baanalla. Tarkkuusetsinnässä toin Vaakun valmiiseen ruutuun, jolloin se risteili pitkin ruutua nenä varvukon pohjaa halkoen pitkään ja hartaasti. Pari kertaa se meni etsiessä niin läheltä esinettä (pultti), että aivan varmasti tiesi jo pitkän aikaa, missä se on. Mielestään tarpeeksi ruutua tutkittuaan "löysi" ja toi. Tein vielä uuden toiston heti perään ja nyt Vaakku löysi pultin salamnnopeasti. Hmm...
Esinekaistaleelle laitoin Vaakun inhoaman vinkulelun alueen takaosaan kuusenoksien alle ja vaahtomuovipallon hieman lähemmäksi kaatuneen puunrungon alle survottuna. Ensimmäisellä lähetyksellä Vaakun kuono hieman kääntyi puunrungon ohi juostessa, mutta paineli kuitenkin alueen perälle ja toi sieltä vinkulelun. Toisella lähetyksellä jälleen vaahtomuovipallon kohdalla reagoi pienesti, mutta paineli etsimään muualta. Tässä kohden olin ihan varma, että esine oli haistettu ja ohitettu tietoisesti, joten pikku julmistumisen kanssa kutsuin pois. Uudella lähetyksellä Vaakku sitten kävikin suorinta tietä selvittämässä sen vaahtomuovipallosta leijaavan hajun sijainnin. Jahas, jahas...
Tiistaiaamulle saatiin kokoon hakutreenit Purnunnokalle sähkölinjan alle. Räntäsateen kylmettäminä tallattiin vain minialue noin 75 metriä. Vaakulle ohjelmassa oli neljä valmista ukkoa etunakeilla ja kiintorullailmaisuilla ja harjoittelun kohteena näytöt, joille kaikille rymistelin liinan päässä vauhtia jarraten mukana. Ensimmäinen ukko palkkasi Vaakun näytölle tulosta heti. Toisella ukolla otin Vaakun hallintaan, nostatin ukon ja ilman palkkaa pelkkien kehujen kera palattiin takaisin keskilinjalle. Kolmannella ukolla otin taas hallintaan ja maalimies noustuaan palkkasi. Neljännellä ukolla Vaakku sai taas palkan heti näytölle tulostaan. Hyvin meni! Vaakku ei ollut moksiskaan jarruttamisesta tai palkkaamattomasta maalimiehestä.
Illalla innostuttiin vielä tekaisemaan pikku maastoilut Peuhussa. Viimeksi esineruudussa ja tarkkiksessa nähtiin niin mielenkiintoisia vinkeitä, että niitä piti kokeilla uudelleen. Esinekaistaleen vasempaan reunaan puolivälin tienoille survoin kolmen ristikkäin maassa makaavan puunrangan alle vaahtomuovipallon. En tiedä riittikö viimekertainen muistutukseksi, että ruudussa esinetilanteen kartoittaminen ennen niistä mukavimpien tuomista ei käy, mutta nyt ei noista venkuloinneista ollut tietoakaan! Vaakku lähti lujaa ruudun oikeaa laitaa, veti liinat kiinni puolivälissä, kun haistoi esineen kaistaleen poikki yli kymmenen metrin päästä ja löysi nopeasti hajun lähteelle. Hetken se joutui tonkimaan saadakseen pallon irti runkojen alta. Hyvä Vaakku!
Tarkkiksessakin saatiin hyvä suoritus, kun tein ennen ruutuun menoa toisella esineellä pienen lämmittelyetsinnän. Kehuin myös reilusti heti esineen löytämisestä, mikä toivottavasti alkaa hieman jouduttaa esineen "löytämistä". Sen verran herkkä tehtävä on kyseessä, että tässä en uskalla tarttua ihan samaan lääkkeeseen kuin esineruudussa.
Treeniaktiivisuudessa ollaan vielä talviterässä, mutta viikonloppuhakua on sentään harrastettu. Vielä kun saadaan kenttätottisvuoro jollekin arki-illalle, niin ehkäpä ryhtiä alkaa löytyä omatoimiseenkin harjoitteluun. Koekalenteria on mielenkiinnolla selattu, mutta odotellaan Vaakun juoksu ensin ja katsellaan kokeita tarkemmin vasta sitten.
Pääsiäisen jälkeen seuraavana viikonloppuna mentiin hakuilemaan ampumaradalle: minä Oulunsaloon ja muut Kempeleeseen... Paikkakunnalta toiselle tehdyn korjausliikkeen jälkeen Vaakun harjoituksena oli yksi tyhjä ja neljä valmista maalimiestä etunakeilla ja irtorullilla. Varis suoriutui kokonaisuudessaan ihan hyvin, mutta tyhjälle laitoin uudelleen, kun ensimmäisellä yrittämällä ei käynyt ihan takarajalla asti. Umpipiilona oli halkokoppi, ja hyvänä hämäyksenä sen lähellä oli myös laavu tulisijoineen. Jostain syystä Vaakku oli tällä kertaa hivenen pliisun oloinen. Etenkin ensimmäiselle pistolle lähtö oli empivä, mutta onneksi tahti siitä parani harjoituksen edetessä.
Toukokuun hakutreenit aloitettiin haulikkoradalla. Tällä kertaa Vaakun kanssa tehtiin hauska, vauhdikas suorapalkkatreeni, jossa maalimiehet kuljettivat Vaakkua hieman aluetta eteenpäin, kutsuin sen sitten keskilinjalle ja lähetin samalla kohdalla toisella puolella odottavalle maalimiehelle yliheitolla aina jos mahdollista. Maalimiehillä oli lupa maastoutua sillä hetkellä, kun Vaakku on tulossa keskilinjan yli, mutta ei väliä, sattuuko Varis näkemään vai ei. Käytännössä kaikista muista taisi tulla valmiita paitsi viimeisen Vaakku näki, mikä olikin oivallinen loppuhuipennus. Viidestä keskilinjan ylityksestä yhden pysäytin ja lähetin sivulta, muut neljä osui hyvin kohdakkain ja Vaakku sai porhaltaa vauhdista ylitse. Tuolla radalla meillä on oikea takakulma takellellut ja tälläkin kertaa Vaakku teki sinne huonon piston ja jouduin lähettämään uudelleen. Parempi pisto tuotti löydön ja mukavan suorapalkkauksen - toivotaan, että tuo kunnolla tehdyn piston ja löydön välinen yhteys jäi Vaakukin mieleen.
Seuraavallekin päivälle viriteltiin hakutreenejä, mutta ne vaihtuivat vuoden ensimmäisiksi esineruututreeneiksi. Tilannekatsaukseksi tehtiin kokonainen ruutu, sinne taka-alalle kolme esinettä ja nostatukseksi avustajan näköärsykkeet, mikä taatusti lisäsikin intoa ...ja vähensi tarkkuutta. Varis etsikin kolmatta esinettä aika pitkään, mutta hyvänä puolena sain tilaisuuden kutsua sen pari kertaa luokse (palkita tottelemisesta ja reippaasta luoksetulosta) lähettääkseni uudelleen. Lisäksi vaikka Vaakkua(kin) homman kestäessä alkoi varmasti hieman ahdistaa, niin se reagoi tunnetilaan aivan oikein ja vain paransi työskentelyään.
Syyskuun aikana on treenattu esineruutua kuntoon. Viime kokeen alla ilmeni, että Varis ei ruudussa työskennellessään aina reagoi kaikkiin esineisiin. Vaikka koiraa tuli nimitettyä ketkuksi, niin todellisuudessahan se ei aivan tiedä, mitä esineruudussa kuuluu tehdä. Vakavissani luulen, että Varis on joskus juossut esineen hajun lävitse reagoimatta ja huomannut, että minä en puuttunut asiaan lainkaan. Sille on tullut käsitys, että esineen ohittaminen on ihan okei ja esineruutu on kummallinen tehtävä, jossa välillä tuodaan esineitä ja välillä ei.
Pelkkä esineistä palkitseminen ei selvästikään auta - sitä on tehty jo neljä vuotta. Palkitseminen kannustaa tuomaan esineet jossain vaiheessa, mutta ei varsinaisesti poista turhuuksia sieltä välistä. Esineen ohittamiseen ei pysty puuttumaan, sillä en voi tietää, kävikö esineen haju koiran nenässä vai ei. Joten me alettiin luoda tarpeeksi suurta tarvetta, painetta, löytää esineet.
Tätä alettiin treenata vaikeahkossa esineruudussa, jossa oli kolme pientä esinettä. Tämä siinä toivossa, että ainakin viimeisen löytyminen kestäisi niin pitkään, että koiraa alkaa minun painostamana ahdistaa se löytymättömyys. Tarkoitus on alleviivata, että löytymättömyys on ahdistavaa, ei mitään leppoisaa sunnuntaiulkoilua ruudussa, ja niin pitkään on etsittävä painostuksen jatkuessa kunnes löytyy. Silloin esine toimii helpotuksena, jonka koira todella haluaa löytää ja jota se ei todellakaan enää ohita. Muutaman tällaisen tuskanhikisen, mutta lopulta onnistumiseen päättyvän etsimisen jälkeen ahdistus alkaa kääntyä positiiviseksi paineeksi löytää esine. Silloin etsimisessä alkaa olla intensiivisyyttä ja tahtotilaa - ja kaikki esineet, joista pienenkin hajun saa, takuuvarmasti myös nousee.
Ensimmäisellä treenikerralla meidän esineruutu kesti valehtelematta puoli tuntia. Kaksi esinettä tuli helposti, mutta kolmas pieni esine ei meinannut millään löytyä. Saatiin siis todella hyvä tuskanhiki aikaan! Tosi hyvin Vaakku pysyi epätoivoiselta tuntuvaan tilanteeseen ajettunakin aktiivisena. Ei tullut mitään en kykene, kuolen tähän paikkaan -näytelmiä. :)
Seuraavan aamun treeni kesti vartin. Samaan tapaan tuskanhien kanssa etsittiin kolmatta esinettä. Nyt helpotus tilanteeseen löytyi jo hieman nopeammin. Kolmas treenikerta samassa ruudussa ehdittiin tehdä vasta viikon kuluttua. Tällä kertaa homma hoituikin jo aivan aikarajoissa, joten kovin pitkään ei päässyt enää esineen löytymättömyyden ahdistavuutta alleviivaamaan. Vaakulla oli jo selvästi tavoitteellisempi pyrkimys esineitten löytymiseen. Lupaavaa!
Seuraavaksi oli kavereitten kanssa kaistaletreenit lentokentän takana. Hieman jännitti, kuinka meidän rakennusvaiheessa oleva esineruutu tällaisessa tilanteessa sujuu, mutta hyvin sujui. Siirtymiset tehtiin tottisseuraamisessa, suuntaa osoittaessa Vaakku oli kuin viritetty jousi ja lähti osoitettuun suuntaan lujaa, reagoi esineen hajuun heti ja toi nopeasti. Viimeisellä kaistaleella lähtö oli vino ja sen otin uudestaan. Esineet eivät olleet aivan helpoimmasta päästä, mutta viimeaikaisen koulun käytyä sillä materiaalillakaan ei taida enää olla niin kauheasti väliä. :)
Jatkoimme omaakin treenaamista seuraavana aamuna kaistaleilla. Kolmannella kaistaleella Varis paineli pitkäksi ja joutui taas vaihteeksi tekemään pitkän ja tuskaisan etsintäsession minun painostaessa, ennen kuin helpotus löytyi. Annoin tästä vain välipalkan ja otettiin hetken kuluttua kaikki kolme kaistaletta peräkkäin uudelleen. Nyt suoritus oli kaikilla kaistaleilla tehokas ja tarkka. Seuraavana aamun treeni tehtiin samoilla kaistaleilla. Nyt koko kolmen kaistaleen ja esineen suoritus oli heti laakista erinomainen!
Muutaman päivän kuluttua oli taas kimppatreenit lentokentän takana. Tehtiin kolme kaistaletta ja treenattiin kaksi kierrosta. Tätä ei tarvitse sen enempää kuvailla - molemmilla kierroksilla Vaakku oli SUPER!
Syyskuun päätteeksi tehtiin kimppatreeneissä haulikkoradan tuntumaan kokonainen esineruutu. Laitettiin vasemmalle taakse kuoppaan pieni kenkä, ruudun keskelle lompakko ja oikeaan takakulmaan suopursikkoon käsinemytty. Ja mitä sitä suotta vähättelemään... Vaakun suoritus oli aivan ILMIÖMÄINEN! Esineet nousivat huikean hyvällä asenteella, kaukaa ja lujasta vauhdista napatuista hajuista. Todella päämäärätietoinen suoritus!
Tulin ilmoittaneeksi Variksen jälkikokeeseen myös seuraavalle viikonlopulle, joten vain viikon verran oli aikaa treenailla ennen uutta yritystä. Maanantaiaamuna käytiin tekemässä estenoudot ja eteenmeno tulevalla koekentällä Haukkukeitaalla. Illalla tehtiin vielä pienellä porukalla esineruutu Salonpäässä. Etsintäalue tehtiin vanhalle hakkuuaukealle, ja muut saivat sijoitella sinne kolme vierasta esinettä minun tietämättä. Varis löysi esineet takakulmista ja keskeltä aivan etureunasta, mutta aika meni täpärälle. Olisikohan se ilman palkkariekkumisia nipin napin riittänyt, mene ja tiedä.
Tiistaina esineruutuiltiin pikku porukalla kiitoradan päässä. Taas muut saivat päättää esineitten paikat - tosin ruutua tallatessa satuin näkemään pari. Varis haki nyt esineet vasemmalta takakulmasta, keskeltä takaa ja oikealta puolivälistä ihan ajassa, mutta yhtenä esineenä ollut röhköpossu aiheutti hieman kylmiäväreitä. Varis ei oikein ymmärrä vinkulelujen hauskuutta (oikeammin se suorastaan ällöää niitä), ja röhköpossuakin se pähkäili hetken ennen kuin toi sen jostain korvannipukasta roikottaen. Ihan pikkuruinen putoamisen vaara havaittavissa... Ruudun jälkeen tekaistiin Vaakun kanssa vielä jana, jossa nähtiin rauhallinen, mutta oikein siisti suoritus. Kuvia esineruututreeneissä otti Milla Takalahti.
Varis ja possu tulossa
Possu onnellisesti perillä
Keskiviikkona tottisteltiin vakkarivuorolla Ala-Temmeksellä, ja torstaiaamuna käytiin taas koekentällä Haukkukeitaalla. Haukkiksella oli rinnakkain A-este, metrinen hyppyeste ja toinen hieman matalampi hyppyeste, ja esiin saatiin se viimeaikainen paluuesteen lottoamisongelma. Aika monta kertaa Vaakku sai hyppynoudossa osakseen julmistuneen karjaisun valitessaan paluuseen milloin matalan hyppyesteen milloin A:n. (Toivottavasti ohi kulkenut pikkupentu omistajineen ei saanut traumoja :-D ) Pientä paniikkiahan siinä jo Vaakulla pukkasi lototessa, vaan heti kun paluu tapahtui oikean esteen yli minua kohti, niin kylläpä huojensi ja helpotti ja oli ilo ylimmillään. Luulisi, ettei ole ensi kerralla kauhean vaikea valinta. Perjantaiaamuna sitä käytiinkin heti kokeilemassa, ja kyllä vain, hyppynouto ja estenouto sujuivat tarkasti mennen tullen. :)
Vielä kolmannen kerran esineruutuiltiin perjantaina sähkölinjan alla. Taas täysikokoinen ruutu ja kolme esinettä. Varis näytti kyllä liikkuvan ruudussa, mutta viidessä minuutissa oli kuitenkin noussut vain yksi esine. Alkoi lievästi sanottuna nousta savu korvista. Kutsuin Vaakun pois, kerroin aika vihaisesti, että tämmönen touhu EI KÄY! ja lähetin uudelleen. Vaakku pinkaisi suorinta tietä vasempaan takakulmaan, missä oli valtavan iso kuoppa, ja vauhdista, yhtään hidastamatta, nappasi kuopan pohjalta esineen mukaansa ja kiidätti sen minulle kuin partiopoika. Syvä, tyrmistynyt hiljaisuus. :o Seuraavalla lähetyksellä Vaakku nappasi heti hajun etuesineestä. Siis tuo koirahan on ihan ketku. Olen vain kuvitellut, että se ei kai liiku tarpeeksi tehokkaasti, että saisi esineistä hajun muutenkin kuin sattumalta. Höpönhöpön. Sehän tietää tarkalleen, missä ne esineet on, mutta reagoi niihin ja tuo vain satunnaisesti.
Lauantaiaamuna käytiin maastoilemassa Susannan ja Brunon kanssa. Variksen osuudeksi tuli kaksi janaa, jotka meni ok. Tosin paljon sähäkämpiäkin esityksiä on nähty.
Elokuussa on toki puuhailtu muutakin kuin hakua. Useimmista treeneistä ei vaan muista enää paljonkaan, mutta kirjataan nyt ylös jotain muistiin jääneitä tapauksia.
Esineruutuprojekti kuivui kasaan heti alkuunsa kesäkuussa, mutta nyt sitä on taas pitänyt herätellä henkiin. Pikku porukalla tehtiin Makkaraharjulle vaihtelevaan maastoon kisakokoinen ruutu. Varis haki sieltä etsintäajassa kolme esinettä, mutta työskentelyssä oli hieman sanomista. Ensimmäistä esinettä tuodessaan Varis löysi toisenkin esineen ja jäi siihen tilannetta ihmettelemään esine suussa ja toinen maassa. Oli pakko auttaa, että tuo nyt vaan se yksi ensin. Vaakulla on pahana tapana pitää esinettä suussa tosi huolimattomasti, joten nyt kun yksi esineistä oli todella liukas ja kuolainen, niin se putosi kolme (kolme!) kertaa matkan aikana. Muutoin toiminta onneksi oli ihan reipasta ja ripeää.
Kaksi viikkoa ennen jäljen piirinmestaruuskisoja tuli havahduttua siihen, että viimeksi on jäljestetty kokeessa kaksi kuukautta sitten. Äkkiä se aika vaan menee! Purnunnokalle kävin sitten tekemässä jäljen, ja pitkän tauon jälkeen intoa täynnä Varis teki hienon janan, jäljesti täpinöissään ...ja ilmaisi vain puolet kepeistä. Hupsista. Parin päivän päästä palattiin taas asiaan, ja tällä kertaa merkkasin kepit ja olin valmistautunut saamaan pikku raivarit niitten ylittämisestä. Mutta kävikin niin, että Varis tilasi sen henkisen tukkapöllyn jo heti janalla maleksimalla puolivillaisesti jäljen ylitse. Kiukun kanssa palattiin takaisin tielle ja otettiin janalähtö uudelleen vähän sivumpaa. Ja kas, Vaakku teki mallikkaan etenemisen ja nosti jäljen sähäkästi, jäljesti oikein tarmolla alusta loppuun ja nosti joka ikisen kepin. Justiinsa. Mites mä nyt saisin järjestettyä tommoset pikku palautteet kokeessa ennen janalle lähtöä?
Kokeenalusviikolla käytiin pariinkin otteeseen tottistelemassa koekentällä Tassutörmällä. Saatiin siinä sitten sellainen pieni viime hetken ongelma, että Varis tuli hyppynoudossa A-esteen kautta takaisin. Ja toisen kerran. Ja kolmannen. Ei hemmetti. Sitten piti jo vähän suutahtaa, kun ei tuo enää mikään vahinko ollut, ja alkoihan ne noudot taas kulkea mennen tullen hypyn yli.
Viikonlopun jälkikokeen aikataulusta päätellen esineruutu olisi Tassutörmällä, joten toisella tottistelukerralla tehtiin esineruutu läheiseen metsään. Sieltä löytyikin hakkuuaukealta valmiiksi krepattu ruutu, johon teimme ruututreenimme. Aukealla kävi kova tuuli ja maasto oli todella hankalakulkuista möykkelikköä, kantoja, uria, kuoppia ja kiviä. Esineet laitettiin takakulmiin ja keskelle ruutua, ja ihan näppärästi Varis ne sieltä haki.
Pahat rakit -kokeesta tuli taas muutama huomio mieleen. Tänä vuonna janoilla on oikea suunta löytynyt suorastaan sataprosenttisella varmuudella, mutta kuten ounastelinkin, niin takajälki ei aivan pois pyyhitty ongelma ole. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan saadaankin kaikilta kauden lopuilta janoilta takajälki. :) Kokeen tottiksesta sai kivoja kuvia muistoksi, vaan mikä ihme oli se tuulimylly ohjaajan paikalla? Ensi kerralla pitää keskittyä itse liikkumaan hillitysti ja antaa koiran esittää sitä kuuluisaa säteilyä... Jostain syystä tottis jännitti nyt aivan erityisen paljon, ja jo suorituksen aikana tajusin itsekin huutavani käskyjä epätavallisen kovaan ääneen. Siinä se meidän seisominenkin meni mönkään, kun normaali käsky on seisomisessa päinvastoin poikkeuksellisen kevyt. Pahus, kun ei nyt saatu esitettyä sitä seisomista, joka on treeneissä ollut aika hieno. Vaan jospa vielä jossain tulevassa kokeessa. Nyt onkin hieman koetaukoa, sillä seuraavaksi on suuntana piirinmestikset elokuun loppupuolella.
Viime aikoina on treenattu pikkuisen kaikenlaista, mutta ei mitään paljon. Kävin katsomassa noutajien järkkäämää tokokoetta, mutta ei kyllä yhtään poltellut itse päästä kehään. Toivottavasti sitten talvella taas. Todella pitkästä aikaa tuli tehtyä Varikselle nurtsijälki kirkon edustalla olevalle puistoalueelle. Siihen tuli seitsemän suoraa, viisi kulmaa, kaari ja neljä esinettä, eikä ollut Vaakulta ollenkaan pöllömpi suoritus. Toki tuoreeltaan ajettiin ja ruokaakin oli siellä täällä, mutta esimerkiksi esineet tuli ilmaistua korrektisti siitä huolimatta, että metsässä kepit ilmaistaan, otetaan suuhun, tuodaan, haukutaan ja kaikkea mahdollista.
Eräänä iltana viimeinkin käärin hihat ja aloitin pitkän ja kivisen esineruutuprojektin. Tarkoituksena on saada piski oppimaan kokeenomainen suoritus myös niine painostavine tuntemuksineen, kun esinettä ei heti muutamassa sekunnissa alakaan löytyä, eikä siis järjestää sille treeneissä enää vain helppoja varman päälle onnistumisia kapeilla alueilla ja ylimääräisillä esineillä. Eli ei muuta kuin tallaamaan täysikokoinen esineruutu ja sinne vain kolme esinettä, jotka kaikki on etsittävä kesti kuinka kauan kesti. Noh, siinä kesti sitten ehkä jopa minuutin, kun Vaakku tekaisi elämänsä esineruutusuorituken. Se nenä pitkällä hullun lailla paikansi esineitä jo tiellä kävellessä ja haki ne sitten ihan jojona kolmella pistolla. Ei siis "ihan" päästy treenaamaan sitä, mitä ajattelin. Vielä. :)
Kesäkuun viimeisenä päivänä käytiin hakuilemassa ensimmäisen kerran tälle vuotta. Ja kylläpä olikin kivaa! Vaakkukin tuntui heti muistavan, mistä on kyse ja veti innoissaan autolta keskilinjalle kuin hinaaja. Viimeksi on hakuiltu viime vuoden lokakuussa, joten mieleen palautteluksi tehtiin tietysti kiva helppo treeni. Vaakku sai kahdelle ensimmäiselle pistolle katsoa maalimiehen menon metsään ja seuraavat kolme pistoa oli haamuja, suorapalkat ja hain Vaakun aina keskilinjalle takaisin.
Kesäkuun loppupuoliskon tapahtumiin kuuluu tietysti myös Variksen syntymäpäivä. Neljä vuotta tuli Vauhti-Vaakulle ikää mittariin. Kuvassa mummon vieressä kytätään lupaa, joko tästä saisi sännätä liikkeelle...
