Elokuussa koekalenteri näytti hetken aikaa lupaavalta, kun Varis oli ilmoitettuna jälkikokeeseen ja etsintäkokeeseen ja lisäksi Haloo jälkikokeeseen rotumestiksiin. Nooh, joko arvaat? Ei sitten lopulta päästy näistä kokeista yhteenkään, sillä Vaakku aloitti juoksun etuajassa ja Haloo sai viiltohaavan anturaansa. Ihan uskomatonta tuuria.
Kokeitten alla tehdyt treenailut eivät tietysti menneet hukkaan, vaikkei kokeisiin päästykään. Vaakku vanhana kettuna tuskin oppi mitään uutta, mutta oli taatusti mielissään saadessaan mielekästä tekemistä. Haloo oppi uusia asioita sitten sitäkin enemmän, kun treenattiin kohti ensimmäistä koetta. Jos ei viime hetkiä olisi ei mitään tulisi tehtyä - eli aina sinne kokeen alle jää aika tavalla treenattavaa. Nyt saatiin siis tällainen ylimääräinen viime hetki.
Haloo paikkamakuussa (ohjaaja samalla valokuvaamassa suorittavaa koiraa :)
— — —
Elokuun viimeisenä viikonloppuna oli briardien syysleiri Yläneellä. Viime vuonna en ollut leirillä, ja jotenkin se jäi harmittamaan niin että tänä vuonna oli ehdottomasti lähdettävä. Ajattelin että Yläneelle on pitkä matka, mutta kyllä sinne oli ihan t o s i pitkä matka. Leiripaikkana Kuralan kartano oli erinomainen; pihamaalla oli agilitykenttä ja treenihalli, ympärillä jälkipellot ja majoittumistilatkin oikein hyvät. Jos jotain moitittavaa niin lähiseudun metsämaastot eivät olleet kansallisten lajien treenaamiseen ihan parhaat mahdolliset. Kantarelleja niistä kyllä löytyi, ja se taas toki tuo extrapisteitä.
Leiri tuli otettua enempi lomailun kannalta, mutta Aino pääsi lauantaina leikkimään Mackenin kanssa, Haloo sunnuntaina metsäjäljelle ja molempien kanssa tehtiin vähän tottista. Jälkikäteen ajatellen olisi ehdottomasti kannattanut osallistua Holger Palomäen peltojälkitreeneihin Ainon nykyistä ipo-harrastusta silmällä pitäen. Toivotaan että uusikin tilaisuus vielä joskus tulee.
Nyt treenaamisen sijaan ehkä se ykkösjuttu oli tavata kaikki uudet ja vanhat tutut ja nähdä iso liuta briardeja, ja ennen kaikkea tietysti leirillä päiväseltään käyneet Tea, Tälli ja Tikru. Ihana Tällikki oli tapansa mukaan hyvä kaikessa ja nuori Tiikeri agiradalla sellainen menijä, että eipä ole ennen nähty. Kuvia otin ennätysvähän, mikä tietysti vähän jälkikäteen harmittaa. Pitää ottaa vahinko takaisin ensi kerralla. Nopeasti se leiriviikonloppu taas vilahti kivassa seurassa. Onneksi sunnuntain pitkä paluumatka keveni mukavasti yhden (yön) pysähdyksen taktiikalla. Siitä lämpimät kiitokset Thölixeille Vaasaan!
Näköjään ei postausta ilman etteikö jotain draamaa olisi tapahtunut. Tällä kertaa sattui ja tapahtui vieläpä omalle koiralle, mutta edetäänpä kuulumisissa suunnilleen aikajärjestyksessä.
Kesän mittaan turrit ovat päässeet uimaan useampaan otteeseen. Tähän mennessä kaikki omat koirat ovat olleet innokkaita uimareita, mutta Aino viimeisimpänä on ollut toista maata. Se on kahden vuoden ikään mennessä hädin tuskin kastellut jalkojaan; ihan enimmillään vain pyörinyt turhautuneena rantavedessä, kun muut menevät menojaan lelujen perässä. Suunnittelin jo Ainon väkipakolla raahaamista uimasyvyyksiin tuon kummallisen kynnyksen ylittämiseksi, mutta eipä tarvinnutkaan. Tänä kesänä Aino alkoi enemmän viihtyä vedessä siinä rajalla, missä pitäisi alkaa uida, ja pelastusliivi yllään huomasi nopeasti, että kivaa on ja pinnalla pysyy. Parin pelastusliiviuinnin jälkeen Aino painelee nyt muitten mukana uimassa ilmankin. Mukavaa kun Ainokin on nyt uimisesta niin riemuissaan!
Haloo ja Aino Papinjärvellä
Tänä vuonna on tarkoitus Ainon kanssa hieman tokoilla, ja heinäkuussa oli kisadebyytti. Koeillalle sattui melko kuuma sää, mutta onneksi oli pilviverhoa sen verran, ettei kivituhkakentälle aivan suoraan porottanut. Aino suoritti kaikki alokasluokan liikkeet tasaisen varmasti, mutta hieman koetilanne liikkureineen ja tuomareineen söi treeneissä totuttua suoritusripeyttä. Ainoa varsinainen virhe sattui luoksetulossa, kun juuri ennen kutsua Ainon katse ja ajatus seurasi liikkeenohjaajaa ja ensimmäinen kutsu meni ohi Ainon tajunnan. Toinen kutsu viekin sitten heti 9 pistettä tuloksesta. Lisäksi meni muutama pisteenpuolikas Pipan tarkassa tuomaroinnissa, joten Ainolle lopputulemana alokasluokan ykköstulos 184,5 pistettä, kunniapalkinto ja sijoitus luokan toinen. Hienosti Aino siis suoriutui, ja ehkäpä talven tullen mennään vielä hallikokeisiinkin uudelleen alokkaaseen ja/tai avoimeen luokkaan.
Aino
Yöttömässä yössä mukavassa seurassa hakuinnostus virkosi niin, että treenaamassa on käyty muutamaan otteeseen sittemminkin. Haloo ja Aino ovat tehneet yhden samankaltaisen treenin lisää, eli 4-5 seisovaa haamua, ja suoriutuivat siitä hienosti. Haloo tosin kerran palasi puolivälistä takaisin, mutta siinä taisi tulla pieni ristiriita, kun poltteli niin kovin toisellekin puolelle jäänyt maalimies. Variskin on päässyt juoksemaan parit hakutreenit Salonpäässä. Suorapalkoilla on treenattu, mutta ilmaisukin on hyvässä muistissa, sillä Vaakku ehti silmänräpäyksessä ottaa rullan yhdellä suorapalkallakin. Pistot ovat olleet hieman omavalintaisia, joten taidetaan nyt hetki jatkaa paitsi suorapalkoilla myös suorilla pistoilla.
Haloolle ja Varikselle tein Peuhussa jäljet, ja niiden vanhetessa tehtiin koko kolmikon kanssa esineruutu. Haloota tuli edellä kuvailtua toheloksi jäljestäjäksi, mutta nyt se kyllä meni noin alokaluokan mittaisen jäljen niin hienosti, että olisi voinut luulla jälkiliinan päässä olevan Vaakku parhaimmillaan. Kiinnitin nyt itsekin enemmän huomiota omaan ohjaamiseni ja oikean liinatuntuman pitämiseen, ja sekin varmasti näkyi suorituksessa. Varis ajoi oman jälkensä mallikkaasti, mutta terävässä kulmassa tuli sen verran ylimääräistä pyörimistä ja ajan ja energian haaskausta, että piikit täytyy ottaa harjoittelun alle.
Haloo
Toisena ellei molempina päivinä oli tarkoitus ajella Haapavedelle katsomaan mondioringkisoja, mutta Haloo järjestikin sille viikonlopulle hieman muuta ohjelmaa. Se oksensi keskiviikkona iltaruokansa ja yöllä myös sappinesteet. Aamulla ei ruokaa tarjottu, mutta huoli alkoi todenteolla nousta, kun Haloo ei koskenutkaan iltaruokaansa, kävi vaisuksi ja alkoi spontaanisti pulautella sappinestettä. Eläinlääkärissä veriarvoista tai ultrasta ei löytynyt mitään poikkeavaa. Tukihoidoksi annettiin nesteytystä ja kipulääkettä, ja illalla saatiin päivystyksessä röntgenkuvat. Kuvissa ei näkynyt röntgensäteitä läpäisemätöntä vierasesinettä tai tukoskohtaa, joten tilannetta katsottiin vielä mahdollisena vatsaviruksena tiputtamalla nestettä, kipulääkettä ja pahoinvoinninestolääkettä. Niiden ansiosta Haloon vointi petraantuikin ja ruokahalu palasi.
Sappinesteen pulauttelu, kivuliaisuus ja ruokahaluttomuus palasivat kuitenkin pian. Röntgenkuvassa ei edelleenkään näkynyt mitään, mutta nyt vatsaa tunnustelemalla suolistosta löytyi potentiaali tukoskohta. Suoliston sektiossa sisuksista paljastuikin täydeksi yllätykseksi pätkä maissintähkää ja valitettavasti jo 20 cm kuolioitunutta suolta. Leikkaus meni hyvin ja potilas oli heti herättyään mielestään elämänsä kunnossa ja valtavan nälkäinen. Nyt on lääkekuuri loppu, velliruuat syöty ja liikkumisrajoitukset kärsitty. Leikkaushaava on ollut koko ajan todella siisti; kyllä olisi Jaakosta tullut hyvä räätälikin, mutta onneksi alkoi eläinlääkäriksi!
Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, mutta kyllä tässä ehti jo todella pelätä pahinta, kun koira vain hiipuu eikä mitään syytä löydy. Huhuh, toivottavasti nämä tällaiset kauhun hetket ovat nyt hetkeksi aikaa tässä.
Alkuvuoden kuulumisista päästäänkin suoraan kesän kuulumisiin. Kirjoittelutahti on ollut harvahko, kun kiirettä on pitänyt ja tapahtumat, tulokset ja kuvat tulee kuitenkin laitettua ensin facebookiin. Huhtikuussa luulin, että murheellinen kevät oli saavuttanut pohjansa, mutta niin vain jotkut osaavat toimillaan yllättää. Onneksi ympärillä on hyvät ystävät ja nämä koirat, niin mukaviakin kuulumisia on kertynyt.
Pääsiäinen meni pääasiassa kotoillessa. Melko myöhäisestä ajankohdasta huolimatta metsissä oli vielä aika paljon lunta, joten maastolajien treenailu sai vielä olla. Sentään parit mondioringtreenit pääsiäisen huiteilla käytiin, nekin tietysti hallissa. Uutena asiana alettiin opetella maalimiehen kuljetusta ja tottelevaisuusosan kaukokäskyjä. Hieman epätoivoiselta tällä hetkellä tuntuu lajin harrastaminen. Tarvittaisiin paljon osaavaa opetusta ja ryhtiä treeneihin, jotta harrastaminen olisi oikeasti mielekästä ja tavoitteita voisi asettaa. Jokainen tekee varmasti nytkin parhaansa, mutta yksinkertaisesti riittääkö se. Tulevaisuus näyttää, päästäänkö tässä lajissa vielä eteenpäin.
Tavoitteeseen sen sijaan päästiin Variksen kanssa agilityharrastuksessa. Kolmosluokkaan päästyä
ajattelin jonkinlaisen tuloksen sieltä hakea, ja huhtikuun agilitykisoissa käytiinkin kolme rataa. Ne meni paremmin kuin osasin odottaa, sillä Vaakku juoksi kolmet kolmosen kiemurat ilman ratavirheitä. Aikavirhettä tuli meille odotetusti pari kolme sekuntia ja viimeisestä kisasta uskomattomana sattumana 0,01 sekuntia. Siinä meni kolmosluokan nolla niin läheltä kuin se vain voi mennä! Jonkinlainen ympyräkin tässä sulkeutui, kun ihan ensimmäisissä agilitykisoissaan Vaakku niinikään tekaisi kolme ratanollaa. Nyt sitten arkistoidaan agilitykilpailukirja ja tehdään ihan muita juttuja.
Toukokuussa vaihtui hyvin palvellut kulkupeli Yaris Verso hieman tuoreempaan ja tilavampaan Seat Alhambraan. Sopivia, silmää miellyttäviä vaihtoehtoja tuli enempi vähempi tosissaan katseltua jo pitkän aikaa. Kun sitten samaan aikaan mahdollisuus hankkimiseen tuli, Yaris pomppasi katsastuksessa ja kotipaikkakunnalla oli tarjolla oikea auto, oikean värisenä ja kaikki muutkin kriteerit täyttäen, niin mitä sitä epäröimään. Nyt kelpaa taas toivottavasti pitkän aikaa huoletta reissailla töihin, treeneihin, kisoihin ja muuten vaan.
Toukokuun lopulla kurvasinkin tapaamaan pohjoisen briardinomistajia kevätpäivän viettämisen merkeissä. Yksitoista briardia oli kaikkiaan koolla ja kävi kentällä hieman kameran edessä pyörähtämässä. Kaikki briardistit olivat entuudestaan tuttuja, mutta kuulumisia riitti toki vaihdettavaksi kahvitarjoilujen ääressä ja nuotiolla makkaraa paistaessa. Mukava oli tietysti nähdä etenkin Vaakun jälkeläisiä, Haloon ja Ainon sisaruksia Lunaa ja Jäynää omistajineen pitkästä aikaa!
Vaakun kanssa käytiin jo yksi jälkikoe Kalajoella, mutta siitä ei sukseeta syntynyt. Ehkä osansa oli kesän ensimmäisillä helteillä ja maastossa meille osuneella aukealla, rutikuivalla, paahteisella alkumatkalla, mutta joka tapauksessa lisää pitää treenata. Muuten onkin kokeissa tullut käytyä ilman koiraa eli hakukokeen tottiksissa talkoilemassa, mondioringkoetta katsomassa ja tokokokeen kulkua kertailemassa. Ainon kanssa käyttiin touko-kesäkuussa tokon alokasluokan kurssi, joka oli taas hyvää harjoitusta ja oppia sekä ojennusta meille pääasiassa itsekseen treenaaville.
Keskiviikkotottiksissa Alatemmeksellä on treeniseuraa ollut vaihtelevasti. Kanssatreenaajia kovasti kaivataan, jotta riittäisi kaikille kolmelle omalle koiralle vieras koira pariksi ilmoittautumiseen ja paikallaoloon sekä tietysti ihmisiä henkilöryhmään. Tänä kesänä on nuorison kanssa otettu opetteluun estenoudot ja eteenmeno, jotka muodostavatkin aika merkittävän osan koetottiksen pisteistä. Vaakku vanhana kettuna osaa liikkeet niin kuin osaa ja sen kanssa treenaaminen keskittyykin asennepuolelle. Ehdin jo ajatella, että se on tullut vanhaksi tehdäkseen täpäkkää tottista, mutta kun molempien asenne oli kohdallaan, niin sieltä se tuttu Vaakkukin taas paljastui. ♡
Esineruudun harjoittelua on nuorison kanssa lykätty tähän kesään asti. Kolme treeniä on nyt tehty ja eiköhän tuokin tehtävä alokasluokan koesuorituksen tasalle tule tämän kauden aikana. Kaistaleen perälle on ensin viety esine yhdessä ja sitten uusintana etsintälinjalla odottaen. Harjoittelemista toki vielä riittää, että tehtävä sujuu valmiilla esineillä, erilaisilla materiaaleilla, vaikeammassa maastossa ja pitävällä otteella.
Metsäjälkiä on tehty niinikään kolme. Kokeilin jo jättää kaiken ruuan pois jäljeltä ja laittaa pelkät kepit, mutta oli ehkä vielä vähän liian aikaista sille. Muutama nappula siellä täällä auttaa kovasti, kun kepit eivät vielä tunnu koirista niin arvokkailta. Aino on hyvin tarkka ja tunnollinen jäljestäjä, ja pitää hyvin huolen pysyäkseen jäljellä. Haloo sen sijaan on suurpiirteisempi jäljestäjä ja hankalampi luettava, sillä se on saman näköinen touhukas tohelo, onpa se jäljellä tai hukassa. Sen kanssa tuleekin elävästi mieleen ajat Novan jälkiliinan päässä. 😄
Heinäkuu aloitettiin hauskoilla yöttömän yön hakutreeneillä, joissa treenattiin kelloon katsomatta ja syötiin hyvin. Vaakun kanssa ei ole hakuilu käynyt mielessäkään marraskuun hakukokeen jälkeen ja nuoriso on pitänyt lajista taukoa, kun neljän kuukauden ikäisenä löysivät hakumetsästä mörköjä. Vaan ilman muuta me lähdettiin nyt viettämään hakuilun merkeissä hauskaa iltaa ja yötä mukavassa porukassa - ja siinähän se uinunut hakuinnostukin taas heräsi.
Haloo ja Aino saivat näkönä pinkaista syömään makkarat neljältä maalimieheltä, ja aika, kokemus ja tapakasvatus oli tehnyt tehtävänsä ja ukot saivat luokseen ahneita ja innokkaita turreja. Aino tarvitsi hieman maalimieheltä kannustusta matkalle, mutta parin treeniä lisää ja menee Ainokin varmasti yhtään miettimättä. Vaakku viimeisenä koirana sai etsiä ukon etukulmasta, viidestäkympistä ja satkusta suorapalkoilla. Koiran etenemisen maastossa näki hyvin, ja olihan se komean näköistä menoa! Hieman neljän jälkeen auringon jo taas noustua oli kaikki koirat treenattu ja ehkä puolet eväistä jaksettu syödä. Isot kiitokset kaikille treeniseurasta - juuri tällaista koiraharrastus parhaimmillaan on!
Paljonkaan ei olla tässä alkuvuoden aikana tehty, mutta kaikenlaista on silti tapahtunut. Valitettavasti etenkin yhtä jos toista huolta ja murhetta on riittänyt, koirien kanssa ja ilman.
Novan kanssa jätettiin haikeat hyvästit maaliskuussa pian 17 vuotta täytettyään. Vanhan koiran kanssa ymmärtää hyvin, että mikä tahansa päivä voi olla viimeinen ja niinpä syksyllä hieman jännittikin lähteä useaksi viikoksi tuhansien kilometrien päähän reissuun. Huoli osoittautui onneksi turhaksi; kotona oli pärjäilty hyvin ja palatessani mummeli oli ihan ennallaan. Hieman hämminkiä se oli aiheuttanut laajentamalla retkiään reilun parin hehtaarin pihapiiristä läheistä peltoa pitkin soratielle asti ja keräämällä toki siinä samalla mukaansa kiitettävästi mutaa ja heinänsiemeniä. Itsekin sain todeta retkien laajentuneen, kun löysin pihasta kadonneen mummelin soratien toiselta puolelta naapurien hevoslaitumelta jäljestelemästä jäniksenpapanoita ja hevosenlantaa. Onneksi mummeli varttuneella iällä oli niin leppoisa ja loivaliikkeinen, ettei taatusti aiheuttanut mitään todellista harmia kenellekään.
Hevoslaitumelta noudettu ulkoilija syyskuussa
Talvi oli vanhalle koiralle sillä tavalla hankalaa aikaa, että pakkasten vuoksi ulkona saattoi viettää aikaa hyvin rajallisesti. Virkeimmillään mummeli oli hyvin varhain aamulla omaa tahtia herättyään ja iltapäivällä töistä paluun jälkeen. Muulloin nukuttiin paljon ja uni oli niin syvää, että kesken kaiken herätettynä mummeli oli aivan tokkurassa ja raajat hukassa. Voimat ja motoriikka heikkenivät tietysti hiljakseen tasaista tahtiaan, ja lisäksi niihin tuli väliaikaisia notkahduksia vatsataudin, vedon saamisen tai jonkin muun sellaisen vuoksi. Näistä palauduttiin joskus jopa ihmeen lailla ennalleen. Videolta löytyy mummelin kerjuuhengailua tammikuulta.
17-vuotissyntymäpäivän aattona
Kevättalven edetessä kunto notkahteli suuremmin ja useammin ja selvää oli, ettei suunta kokonaisuudessaan tule olemaan enää yhtään parempaan. Edeltävällä viikolla varasin eläinlääkäriajan omien vapaapäivieni alkuun, ja siinä päätöksessä pysyttiin. Noppiksen nukkuessa ikiuneen yksi merkittävä ajanjakso päättyi. Hyvästien jättäminen vanhalle koiralle on haikeaa ja surullista, mutta myös levollista, kun se on saanut elää kokonaisen elämän ja nähdä kaiken. Ehkäpä vanha kolmikko on nyt taas yhdessä.
Nuorison alkuvuoteen kuuluu hieman tottistelua, hieman montsuilua ja hitunen agilitya. Treenihallin kausikorttia ei ole kovin tehokkaasti saatu hyödynnettyä, sillä päivätöissä käyvälle vapaata halliaikaa on aika vähän. Toisena viikonloppupäivänä on kuitenkin pyritty hallilla käymään, ja toisinaan on otettu Vaakkukin mukaan puuhastelemaan jotain pientä. Montsuilu on ollut kokolailla talvitauolla, mutta nyt kevään tullen on muutamat treenit saatu pystytettyä, ja niitä on pidetty pienessä, mutta edullisessa Iin koirahallissa.
Vauhdikkaampaan talviliikuntaan hankittiin kickspark. Sillä ehdittiinkin muutamaan otteeseen viilettää pitkin Letontietä, käydä merenjäällä ja eksyä Salonpäässä. Eivätkä kelkkailukelit toki täysin ohitse olisi vieläkään. Haloo etenkin nauttii vauhdin hurmasta ja saalishulluna saa vielä lisää liekkejä ohi ajavista ja horisonttiin katoavista autoista. Aino pitkäraajaisena pääsee samassa vauhdissa hieman vähemmällä ja muutenkin jättää usein varsinaisen vetämisen siskolleen.
Kevät tuntuu etenevän ennätyshitaasti, sillä lunta ja pakkasta riittää yhä ja maastolajeista voi vain haaveilla. Pienet parkkistottikset on ulkona tehty, mutta kyllä kovasti kaivattaisiin jo kunnon kimppatottiksia häiriöineen Alatemmeksellä. Puhumattakaan kuinka polttelisi päästä metsään treenaamaan jälkeä, hakua ja esineitä.
Varis 25 kg, JK3 HK2 EK1 AGI3 TOKOVOI
Vaakun kanssa tuli keskelle talvea aika pitkä agilitytauko, kun joulukuun kisat jäi väliin oman flunssan takia ja tammikuun sekä helmikuun kisat Vaakun juoksun takia. Tästä tuskastuneena käytiin maaliskuussa ihan Torniossa asti kisoissa - ja saattoi toki ostosreissu Ruotsin puolellekin hieman houkuttaa. Vaakku kulki ihan mukavasti.Ensimmäinen rata levisi loppupuolella ja siitä rytisi kolmelta peräkkäiseltä esteeltä mittava pistesaalis. Toiselta radalta tuli yliaikanolla. Luulin että meillä oli vitonen alla, aijaijai. Kolmas rata olikin oikein tuskien taival. Kunto loppui, jalat hyytyi, silmissä sumeni ja niin Vaakku sitten lopussa putkien välistä lipsahti maaliin.
Hyvillä mielin Tornion radoista startattiin seuraavana viikonloppuna Oulussa. Ensimmäinen rata hyllytettiin puomi-putki-erottelussa, jota ei osata ja mentiin hieman riskillä. Toiselta radalta se sitten tuli, nollavoitto ja menolippu kolmosluokkaan! Nyt kun luokat on vaihdettu (vieläpä melko vähäisillä kisamäärillä ja ihan olemattomalla treenaamisella), niin meidän tavoitteet tässä sivulajissa on saavutettu! Kolmosissa käydään vielä starttaamassa ja sitten voidaan keskittyä meidän ykköslajeihin.
Agilitya harrastin päälajina yli 20 vuotta sitten, ja noista ajoista laji on kehittynyt aivan hurjasti. Tämän päivän agility on hieno laji, mutta harmi kyllä ihmisistä sen parissa ei ole jäänyt aivan niin hyvä kuva. Itselläni ei jää harrastukset harrastamatta tuntemattomien sanojen vuoksi, mutta toivon ettei ainakaan kenenkään aloittelevan harrastajan tarvitsisi lukea edes rivien välistä käänteistä arvostelua koirastaan julkisilta nettisivuilta. Meidän rodun parissa ei harrastajia ole yhtään liikaa.
Vuosi on taas pulkassa, ja kylläpä siitä tulikin melko erilainen kuin ajattelin. Vaakun kanssa oli tarkoitus metsästää puuttuvaa käyttövaliotulosta ja osallistua palveluskoirien SM-kisoihin sekä briardien rotumestiksiin. Lisäksi arvelin, että aikaa muihin palveluskoiralajeihin ei jää, mutta muutama agilitystartti käydään. Noh, miten sitten kävikään. Yhtään jälkikoetta ei käyty, SM-kisat jäi tapaturman takia väliin, rotumestiksiä ei järjestetty ja vuoden päätteeksi lähdettiin sittenkin hakuilemaan. Eli vain agilityn osalta suunnitelmat osuivat suunnilleen kohdalleen.
Ihan tuloksetta ei jääty, sillä kilpailukirjaan tuli Ainolle BH, Haloolle BH ja Vaakulle HK2. Niistä agilityräpistelyistäkin saatiin yksi LUVA ja kaksi muuta palkintosijaa. Kisailujen sijaan eniten muisteltavaa kuitenkin jäi ehdottomasti syksyllä tehdystä treenireissusta Ranskaan. Siinä tuli taas neljän viikon aikana nähtyä ja koettua Eurooppaa, koiraharrastusta ja ystäviä, tuhansien kilometrien edestä liikennekulttuuria ja nähtävyyksiäkin. Siis lomailua ja matkailua parhaimmillaan! Lisäksi viime vuonna saatiin sellaisia loistotuloksia, mitä ei kilpailukirjaan merkitä eli nuorisolle terveen paperit.
Mitäpä sitä sitten tänä vuonna? Kehtaakohan enää mainitakaan siitä käyttövaliotuloksesta, sillä se on nyt meillä Vaakun kanssa tavoitteena varmasti jo kolmatta vuotta. Palveluskoirien SM-kisat on tänä vuonna mahdollisimman kaukaisessa kolkassa Suomen kartalla, joten en tiedä osallistutaanko. Varis täyttää kesällä jo kahdeksan, joten nyt olisi osallistuttava jos enää koskaan, mutta harkitaan sitä sitten lähempänä. Briardien PK-mestikset järjestyi tänä vuonna Kyröskoskelle, ja sinne lähdetään ilman muuta. Laskeskelin kyllä, että Vaakun ei paranisi yhtään aikaistaa juoksua, jos meinataan syyskuun alussa siellä osallistua. Agilityssa yritetään saada vielä menolippu kolmosluokkaan ja jos treenit, kisat ja aikataulut suo, niin mikä ettei voisi hieman etsintää ja hakuakin touhuta.
Nuorison kanssa jatketaan harjoituksia. Joku tokokoe on tarkoitus käydä, mutta palveluskoirakokeet jäänee vielä ensi vuoteen. Ellei sitten loppukaudesta ala olla valmista jälkikokeeseen. Treenivuodelta tämä kuitenkin hyvin pitkälti näyttää nuorison kohdalla.
Talvihorroksen torjumiseksi osallistuttiin nuorison kanssa marras-joulukuussa kurssimuotoisiin koulutuksiin. Haloo kävi agilityn alkeiskurssin Minnan koirakoulussa ja Aino puolestaan tokon ALO/AVO-kurssin Koirakoulu Kismassa. Molemmat kurssit sisälsivät seitsemän treenikertaa, joista yksi meillä jäi flunssaa sairastaessani väliin.
Haloon kanssa agilitykurssilla tehtiin ensin etupalkkaa namilla ja lelulla, opeteltiin esteistä hyppy sekä putki ja sitten alettiin heti harjoitella ohjauslinja-asioita. Siinä ohessa käytiin läpi loput esteet. Haloo oli esteitten opettelussa oikein mutkaton oppilas eli kaikki mentiin innokkaasti ja mitään miettimättä. Putken kanssa tuli välillä ihmeellinen tenkkapoo, mutta siitä päästiin, kun käytiin hallilla kerran itsekseen kertaamassa putken läpi juoksemista etupalkalla. Ohjaustreenit sujuivat hyvin, jos ehti tottistelulla tai leikillä riittävästi viritellä Haloota omalla suoritusvuorolla. Suoraan häkistä otettuna ajatukset oli ihan muualla ja se näkyi esteiden ohi haahuiluna. Parhaimmillaan saatiin aikaan oikein hienojakin pätkiä, joissa Haloo jo luki rataa ja fokus oli hyvä.
Ainon tokokurssilla harjoiteltiin alokasluokan ja avoimen luokan asioita. Sääntömuutoksen jälkeen en ole tokoa harrastanut, joten samalla tuli päivitettyä alempien luokkien sisältö. Perusasiat (seuraaminen, paikallaolo, luoksetulo, hyppy, asennot ja noutokapula) oli Ainolle entuudestaan tuttuja juttuja palveluskoirapuolelta, mutta näitä tehtiin nyt tokoliikkeinä. Pääasiassa itsekseen treenaavina saatiin kullanarvoista harjoitusta ryhmäliikkeisiin ja häiriöihin. Paikallaoloja maahanmenoineen ja istumaan nousuineen tehtiinkin onneksi ihan joka kerta. Aino oli oikein helppo ryhmätuntioppilas. Odotellessamme se katseli mielenkiinnolla muitten koirien suorituksia, mutta oli aina heti valmis tekemään oman vuoronsa koittaessa. Kontakti ja keskittyminen oli tehdessä hyvää, mutta täytyy toki alkaa haastaa siinäkin suuremmilla häiriöillä ja edellyttää samaa myös pidempään perusasennossa istuessa.
Tokoilua ja aksailua jatketaan nyt omatoimitreenaillen Evidensia Areenalla. Vaikka Haloo tuli valittua agilitykurssille ja Aino tokoon, niin kummankin kanssa touhuillaan näin talvikaudella molempia lajeja. Vaakun kanssa ei taideta enää tokoa jaksaa, mutta sen kanssa yritetään vähän aksailla ja viilailla tottista kohti tulevaa kautta. Marraskuussa käytiin Vaakun kanssa Ikea-reissullani kolme agistarttia Torniossa ja joulukuussa kaksi Oulussa, mutta vailla suurempaa sukseeta. Torniossa olisi kaivattu sitä tarkemmin sormennokassa pysyvää Vaakkua, ja Oulussa sijoituttiin toiseksi tuloksella neljä ja risat vain yhden koiran päästessä nippa nappa alle ihanneajan. Vaan kun ei tässä talvikaudella muutakaan ohjelmaa ole, niin uutta matoa on taas laitettu koukkuun eli hankittu kisalisenssi ja ilmoittauduttu pariin starttiin.
Variksen kanssa oli tarkoitus tänä vuonna jäljestää viimeistä käyttövaliotulosta, mutta monen sattuman summana ei päästy ensimmäiseenkään jälkikokeeseen. Hakukokeisiin pääsee paremmin, ja siitä se ajatus sitten lähti. Kolmen tutun kanssa pystytettiin lokakuun alussa hakutreenit, ja samalla kivalla pikku porukalla treenattiin neljänä seuraavanakin viikonloppuna. Varis oli kahden vuoden hakutauon jälkeen tietysti ihan tohkeissaan, ja hyvä niin. Tarkoitus olikin panostaa näissä vähissä treeneissä motivaatioon. Tärkeintä on maalimiesten löytäminen, ja suorapalkan halusin nyt iskostuvan päällimmäisenä Vaakun mieleen.
Sadan metrin hakurata tuli tehtyä aina samaan paikaan sähkölinjan alle kumpuilevaan mäntymetsään. Ensimmäisellä kerralla otettiin Vaakulle kuusi haamua suorapalkoilla, ja parilla seuraavalla kerralla oli neljä ensimmäistä valmiita. Näissä kaikissa ukot olivat suoran piston päässä alueen takalaidalla.
Kahdella viimeisellä kerralla vahvistettiin sitten myös alueella etenemistä. Ensimmäinen ja viimeinen ukko olivat edelleen suoran piston päässä, mutta siihen välille laitettiin pari ukkoa L:n mallisen, reilusti takalaitaa myöten etenevän piston päähän ja yksi tyhjä. Muut ukot olivat valmiita, mutta viimeinen oli aina haamu loppuhuipennukseksi. Kaikissa treeneissä yhteensä tehtiin vain kaksi rullailmaisua ja suunnilleen 23 suorapalkkausta.
Niin suorat pistot, etenemiset kuin tyhjätkin Vaakku porhalsi oikein pätevästi. Motivaatio päästä radalle oli kohdallaan, ja lähettäessä se vierellä edistikin aina koiranmitan, kun katse ja etukeno olivat jo tiukasti kohti takalaitaa. Pieni hupsista sattui toisen treenin ensimmäisellä pistolla, kun Vaakku liekeissään sai maalimiehestä hajun ja samassa silmänräpäyksessä sieppasi kiintorullan läheiseltä tyhjältä piilolta. :o Hupsista-tilanne korjattiin sitten seuraavalla kerralla, ja lopuista treeneistä jätettiin kaiken varalta tyhjät piilot pois, jotta ei suotta aiheuteta hämmennystä sellaisella, mitä kokeissa ei tule eteen.
Pari kertaa käytiin hakutreenien jälkeen tekemässä myös esineruutu. Nämäkin sujuivat hyvin vanhasta muistista ja sellaisella pitkän tauon jälkeisellä jälleen tekemisen riemulla. Jälkimmäinen ruutu oli sellainen erinomaista parempi supersuoritus, jossa esineet nousi salamavauhtia järjestyksessä lähiesineestä alkaen ilman metrinkään turhaa juoksemista.
Viiden viikonlopun treeniputken jälkeen lähdettiin Vaakun kanssa hakukokeeseen Lapualle. Paikanpäälle ajeltiin edellisenä päivänä ja yötä oltiin Kauhavalla Lentohotellissa. Ihan kokeen alla sää muuttui talvisemmaksi, ja koepäivänä maata peittikin hiuksenhieno kerros lunta ja mittari näytti -10 astetta. Onneksi koe vietiin läpi kahden tuomarin voimin, joten yhdeksästä osallistujasta 3-luokan koirat lähtivät hakuradalle ja alemmat luokat ehtivät tehdä sillä aikaa tottikset ja esineruudun.
Tottis tehtiin kolmen koirakon kiertona, jossa Varis pääsi aloittamaan. Treenaamattomuuttaan meidän liikkeet olivat hieman viimeistelemättömiä ja ääntäkin pääsi, mutta onneksi lähinnä vain noutojen väleissä. Kokonaisuus oli kuitenkin hyvä, kun seuraaminen oli erinomainen, jäävien asennot meni oikein, esteet ylitettiin mennen tullen, eteenmeno tehtiin loppuun asti ja paikallamakuussa ei huomauttamista. Meidän ihan omia virheitä olivat luoksetulon lisäkäsky, hyppynoudon kosketukset ja eteenmenon lisäkäsky. Lisäksi talviset olosuhteet aiheuttivat yllättävän paljon hankaluuksia. Tasamaanoudossa Vaakku ei löytänyt vaaleaa kapulaa lumiselta kentältä (lisäkäsky) ja estenoudossa räpiköi pahoin jäisen esteen ylitse ja teki paluun vasta lisäkäskyllä. Tottispisteet kuitenkin hienosti 90.
Maastossa esineruutu oli melko ryteikköinen ja hankalakulkuinen. Normaalisti kävelytän koiran etsintälinjan kauempaan päähän, jotta koira voi samalla haistella ilmasta esineitten sijaintia kellon vielä käymättä. Nyt jostain käsittämättömästä syystä lähetin Vaakun vain hätäisesti lähimmästä kulmasta. Varis liikuskeli kummallisen pitkään takakulmassa, joten siirryin sillä välin etsintälinjan keskelle ja kutsuin koiraa luo. Samanaikaisesti se olikin saanut esineestä hajun, mutta totteli kutsua ja jätti hajun selvittelyn sikseen. Suopursikon läpi luokse tullessaan Vaakku nappasi siitä matkalta eri esineen mukaansa, ja toinen (kolmas) esine nousi melko nopeasti vasemmasta takakulmasta. Tuosta huonosti ajoitetusta kutsusta ja liiasta kuuliaisuudesta tuli pieni vähennys, pisteitä 29.
Akkujen latausta hotellilla
Hakuradalla keskilinja oli pieni mutkitteleva polku ja maasto melko vaikeakulkuista, mutta mikäpä ei olisi meidän mäntykankaisiin verrattuna. Ilmoittautuessa Vaakku haisteli ilmaa lupaavasti, mutta vasemmalle lähetettynä kävi siellä vain lyhyesti. Oikealle Vaakku lähtikin reippaammin, toi sieltä varman vauhdikkaasti rullan ja näytti ukon umpipiilosta. Etenin 200 metrin aluetta reippaasti ja Vaakku teki pistoja vaihtelevasti. Kerran se otti lyhyeltä pistolta rullankin, mutta lähetin vain uudelle pistolle toiselle puolen, minne taas upposikin paremmin. Suunnilleen sadan metrin kohdilla Vaakku taas upposi hyvin, toi varman oloisesti rullan ja näytti puolipeitetyn maalimiehen. Radan lopusta hienon laajan L-piston päästä löytyi viimeinenkin maalimies umpipiilosta. Olin niin onnellinen ja innoissani radan selvittämisestä ja niin oli kyllä Vaakkukin! Palkkaamattomista maalimiehistä huolimatta suorituksen edetessä Vaakku varmistui ja paransi työskentelyä ihan huimasti. Paras mahdollinen suunta siis, ja antaa uskoa sinne 300 metrin radallekin!
Ilmaisuista Vaakku olisi saanut täydet pisteet, mutta ohjaaja aiheutti hieman pistemenetyksiä miltei samanaikaisella näytölle lähdöllään. Aaargh, olen tehnyt ennenkin saman virheen, enkä yhtään muistanut! Tuloksen kannalta ei onneksi mitään väliä. Ilmaisun (-4) ja työskentelyn (-5) vähennysten jälkeen henkilöhausta Vaakulle 161 pistettä ja koulutustunnus HK2 1-tuloksella 280. On Vaakku vaan kokonaisuudessaan mainio tapaus ja paranee kuin viini vanhetessaan. Treeneissä se oppii nopeasti, toimii loogisesti ja fokus on hyvä siihen mitä kulloinkin ollaan tekemässä. Ja kaiken lisäksi toimii vielä kokeissakin, niin mikäs on Vaakun kanssa harrastaessa. Tämä vuosi jäi sekä treenaamisen että kokeitten osalta laihanlaiseksi, mutta ensi vuonna touhutaan kyllä enemmän!
