Kuten otsikosta selvästi voi päätellä, kauden ensimmäinen käärmehavainto on tehty. Ei tosin näköhavainto, kun en jäänyt lähempää tuttavuutta tekemään, mutta merkit oli kohtuullisen selvät.
Koirien kanssa ulkoilimme Annalankankaalla Isoniemen leirikeskuksen lähellä. Piskit paineli satumaisen kauniissa kumpuilevissa kengasmetsämaisemissa eeskahtaalle oikein sydämensä kyllyydestä, ja minä suunnittelin ottavani ensi kerralla kamerankin mukaan. Paluumatkalla polulla edellä jolkottelevat koirat kerääntyivät riviin tuijottamaan varvukkoa polun varressa. Korvat hörössä ja kuonot pitkällä siinä hämmästelivät ja välillä joku nykäisi kuonoaan vähän kauemmas. Monta askelta lähemmäs ei tarvinnut ehtiä, kun jo kuulin koirien edessä kovan sihinän; Sydämen nielaisu kurkusta alas ja täyskäännös päinvastaiseen suuntaan koiria kutsuen. Sieltähän ne tuli näppärästi pareittain yhden jäädessä aina töllistelemään omituista löytöä.
Viimein ne tuli sieltä kaikki, vaikka paniikki oli jo melkoinen. Talutinta ei tietysti ollut mukana, joten Varista pannasta pitäen ja muut taakse komennettuna ohitettiin käärmekohta metsän kautta. Tietysti alkupäässä polkua oli vielä esineruutukrepit paikoillaan ja sydän hakaten, kädet täristen ja tarkkaan joka askel harkiten ne tuli sieltä kerättyä. Autossa ja illan mittaan kotona piti vielä tutkia ja tarkkailla, ettei kukaan ollut saanut osumaa. Säikähdyksellä selvittiin, mutta minun käärmehysteria sai taas mukavasti tuulta siipiensä alle.
Pientä paniikkia on ollut viime päivinä treenirintamallakin. Rännin esineruutu on käynyt sitä nihkeämmäksi, mitä kivempaa siitä yrittää tehdä. Ja nyt on onnistuttu saamaan sama ilmiö aikaan jo tottiksen eteenmenossakin. Eli näköjään mitä enemmän treenaa, sen huonommin menee. Tähän hätään eli huomiseen kokeeseen asialle ei oikein ehdi tehdä enää mitään - täytyy vain toivoa, että Ränni ei ole oikein vireessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti