Kello käyntiin!

Koekauden päätteeksi meillä oli kaksi jälkikoetta Lieksassa. Kokeen lähestyessä aika loppuu aina kesken, mutta nyt olo oli janojen osalta aivan epätoivoinen. Onnistuin saamaan ne kokeenalusviikolla niin solmuun, että huono eteneminen ja takajälki oli lähes varmaa. Tottistelut jäivät syyskuussa haun ja esineruudun jalkoihin ja kokeen alla vain pariin mieleenpalauttelutreeniin, joten mitään viime kokeita kummempaa ei voinut siitäkään odottaa. Jäljestämisestä sentään oli luottavainen olo ja esineruudustakin kovasti toiveita.

Tältä pohjalta lähdettiin Variksen kanssa lauantaiaamuna puoli neljältä ajamaan kohti Lieksaa. Aikataulun perusteella osattiin odottaa lauantain tottiskarsintaan suurta osallistujamäärää, ja perillä odottikin listassa 25 koirakkoa, jotka arvottiin kolmelle kentälle. Kentät olivat lähes kiinni toisissaan hiihtokeskuksen nurmipohjaisessa stadionmontussa, joten häiriötä oli kiitettävästi koirien juostessa eteen tai luokse, noutokapuloiden lennellessä ja laukauksien kaikuessa sekaisin milloin milläkin kentällä. Tämä oli uutta useimmille koirille ja taisi näkyä tulostasossakin, sillä yllättävän paljon tapahtui paikallamakuusta nousemisia ja muuta huuhailua.

Variksen kanssa päästiin suorittamaan toisessa parissa pienemmällä numerolla ja tehtiin hyvin samankaltainen suoritus kuin muissakin syksyn kokeissa. Yleisilme on tarkkaavainen ja tekeminen melko korrektia, mutta kyllähän vire on valunut sellaiseen virkamiessuorittamiseen ja mukaan aina mahtuu se vitosen virhe ja muutama pienempi. Tälläkin kertaa seisomisessa tuli asentovirhe ja hypyssä perinteiset kosketukset. Maahanmenossa Varis hieman aavisti käskyä ja viime kokeen tapaan lähti taas vasta toisella kutsulla. Se odottaa kutsua tarkkaavaisena ja tulee reippaalla ilmeellä, mutta lähtee kuitenkin vasta toisesta kutsusta, kun on huomannut, että sellainen aina tulee. Toivottavasti se tekee tämän pian treeneissäkin, niin pääsee huomaamaan, että ei muuten tulekaan. Seuraaminen, istuminen, noudot, eteenmeno ja paikallamakuu sujui isommitta virheittä. Meidän kentällä arvosteli Ilkka Halonen, jolta saimme päivän toiseksi parhaat tottispisteet, 88.

Kymmenestä maastopaikan saaneesta puolet aloitti esineruudulla ja me toisen puolen mukana lähdimme jäljestämään. Jana sujui odotetun takkuisesti, mutta kaikeksi onneksi takajälkeä ei tullut. Tuttuun tapaan jäljestämisen alkuun päästyään Varis teki varmaa työtä, ja minä yritin pitää keskittymistä ja liinatuntumaa yllä pidättämällä etenemisen tasaisessa kävelyvauhdissa. Lopussa jälki tuli tietä kohti, mutta teki vain muutaman metrin päässä tiestä terävän kulman jälkikaavion sisäänpäin jatkuakseen siellä vielä pienen lenkin. Varis otti tuonkin piikin hienosti ja nosti jäljeltä kaikki kepit, yippee!

Viimeisenä meillä oli esineruutu, jota pääsimme treeniprojektimme jälkeen nyt ensimmäistä kertaa kokeilemaan koetilanteessa. Yhtäaikaa oli siis utelias, toiveikas ja jännittynyt olo siitä, kuinka meidän käy. Ja hyvinhän meidän kävi, itseasiassa aivan loistavasti! Kolmella lähetyksellä tuli rivakasti kolme esinettä, vauhti oli kova ja reagointi esineisiin siitä huolimatta säpäkkä. Pieni kauneusvirhe tuli ensimmäisen esineen palautuksessa, jonka Varis teki lähetyslinjaa pitkin eikä suorinta tietä ruudun läpi. Veikkaan, että tässä saattoi koiraa hieman hämätä katsojat, joita kohti Vaakku näytti ensin esinettä palauttavan. Suoritus oli kuitenkin siinä määrin Laura Pitkäsen mieleen, että häneltä saatiin siitä täydet 30 pistettä.

Järjestävän kerhon majalla saatiin päivän päätteeksi vastaanottaa ison kokeen toinen sija ja ennen kaikkea se kovasti toivottu ykköstulos! Pisteitä tuli siis tottiksesta 88, maastosta 195 ja yhteensä 283. Varis on niin ansainnut tuon tuloksen ...ja tietysti kaikki maailman palkkaherkut. Käyttövalionarvoon tarvittavat kolme ykköstulosta tulee olla vähintään kahdelta eri kaudelta, joten aivan mahtavaa, että saatiin ensimmäinen tälle vuodelle ja valiokello käyntiin!

Kasvatustoimintaa ;)

Kasvihuoneilmiö on tältä vuodelta päättynyt, joten tässä pieni katsaus, miten siinä kävi. Kesäkuun alussa näkymä kasvihuoneeseen oli hyvin vaatimaton, kuukautta myöhemmin heinäkuun alussa oltiin jo hyvässä vauhdissa ja elokuun lopulla alkoi olla jo viidakkotunnelma. Kaikki allaolevat kasvihuonekuvat on otettu syyskuun puolivälissä, jolloin ympäröivä luonto näytti jo hyvin syksyiseltä.

Tomaatit alkoivat kypsyä heinäkuun puolivälin jälkeen, ja siitä pitäen niitä riittikin aivan tolkuttomat määrät. Kulhokaupalla sai keräillä niin tavallisia tomaatteja kuin pieniä kirsikkatomaattejakin. Vaakulle koitin jo epätoivoissani opastaa, kuinka sekin voisi vähän auttaa syömällä omatoimisesti alimpia.

Keltainen kesäkurpitsa oli satoisa. Kesäkurpitsa on sellaisenaankin aivan syötävää, mutta meillä ne päätyivät kiekkoina lihan ja tomaattien oheen grillin parilalle. Jostain syystä vihreät kesäkurpitsat lähes poikkeuksetta pilaantuivat aina kasvuvaiheessa. Vain aivan pari vihreää kesäkurpitsaa selvisi grilliin saakka.

Kurkkuja tuli myös aivan omiksi ja välillä muidenkin tarpeiksi. Harmi kun eivät osaa kasvaa tasaista tahtia, vaan hetkittäin meinaa olla ylitarjontaa. Koirat auttoivat välillä myös näiden syömisessä. Kurkuista oli jännä huomata, että ne aika pian keräämisen jälkeen pehmenivät ja lötkistyivät hieman. Minkähän lie säilöntäaineen voimalla kaupan kurkut pysyvät poimintatuoreen tuntuisina iät ja ajat...

Punaisia suippopaprikoita tuli myös runsain määrin. Niiden punertuminen vain kesti pitkälle syksyyn saakka. Suuri osa paprikoista olikin lopulta kerättävä vihreinä pakkasöitten tieltä, mutta ne näyttivät kohtuullisesti jatkavan kypsymistään kerättyinäkin kuten kauden päätteeksi talteen keräämäni raa'at tomaatitkin.

Chileillekin kasvihuonekausi jäi hieman lyhyeksi, mutta ne asuvat nykyään kotona yläkerrassa. Aika kookkaita puskia niistä onkin kasvanut ja erilaisia chilipalkojakin on vaikka kuinka paljon.

Maissitkin olivat aika hitaita kypsymään, mutta joku tähkä ehti sentään valmiiksikin. Niiden käyttö syötäväksi tosin jäi vähän puolitiehen. Viiniköynnös lähti mukavasti kasvuun pitkin pylvästä ja kattoa. Toivottavasti kasvatteli myös juuriaan yhtä ahkerasti ja virkoaa sieltä sitten taas ensi keväänä. Lisäksi kasvihuoneessa viihtyi säänsuojassa kasvamassa ruohosipulia ja paria lajiketta salaattia. Salaatit kasvoivatkin hauskasti korkeiksi pyramideiksi - harmi, ettei niistä tullut otettua kuvaa.

Kasvimaan puolelta syömäkelpoisiksi valmistui herneitä ja porkkanoita. Valitettavasti nauriit ja lantut kelpasivat vähän turhan hyvin toukille. Porkkanat sentään jäivät itselle, vaikka selvästi jänikset olivat käyneet niistä syömässä varret. :)

Kasvattelun lisäksi on tietysti tullut keräiltyä marjoja ja sieniä. Tänä syksynä löysin ensimmäistä kertaa suppilovahveroita - ja paljon! Vaikkei jälkikokeessa sillä kertaa kaikkia keppejä metsästä saatukaan niin hyvä suppisapaja löytyi. Sinne on sitten jälkikäteen suunnattu turrien ja sienikorin kanssa ulkoilemaan.

Esineruutuprojekti

Syyskuun aikana on treenattu esineruutua kuntoon. Viime kokeen alla ilmeni, että Varis ei ruudussa työskennellessään aina reagoi kaikkiin esineisiin. Vaikka koiraa tuli nimitettyä ketkuksi, niin todellisuudessahan se ei aivan tiedä, mitä esineruudussa kuuluu tehdä. Vakavissani luulen, että Varis on joskus juossut esineen hajun lävitse reagoimatta ja huomannut, että minä en puuttunut asiaan lainkaan. Sille on tullut käsitys, että esineen ohittaminen on ihan okei ja esineruutu on kummallinen tehtävä, jossa välillä tuodaan esineitä ja välillä ei.

Pelkkä esineistä palkitseminen ei selvästikään auta - sitä on tehty jo neljä vuotta. Palkitseminen kannustaa tuomaan esineet jossain vaiheessa, mutta ei varsinaisesti poista turhuuksia sieltä välistä. Esineen ohittamiseen ei pysty puuttumaan, sillä en voi tietää, kävikö esineen haju koiran nenässä vai ei. Joten me alettiin luoda tarpeeksi suurta tarvetta, painetta, löytää esineet.

Tätä alettiin treenata vaikeahkossa esineruudussa, jossa oli kolme pientä esinettä. Tämä siinä toivossa, että ainakin viimeisen löytyminen kestäisi niin pitkään, että koiraa alkaa minun painostamana ahdistaa se löytymättömyys. Tarkoitus on alleviivata, että löytymättömyys on ahdistavaa, ei mitään leppoisaa sunnuntaiulkoilua ruudussa, ja niin pitkään on etsittävä painostuksen jatkuessa kunnes löytyy. Silloin esine toimii helpotuksena, jonka koira todella haluaa löytää ja jota se ei todellakaan enää ohita. Muutaman tällaisen tuskanhikisen, mutta lopulta onnistumiseen päättyvän etsimisen jälkeen ahdistus alkaa kääntyä positiiviseksi paineeksi löytää esine. Silloin etsimisessä alkaa olla intensiivisyyttä ja tahtotilaa - ja kaikki esineet, joista pienenkin hajun saa, takuuvarmasti myös nousee.

Ensimmäisellä treenikerralla meidän esineruutu kesti valehtelematta puoli tuntia. Kaksi esinettä tuli helposti, mutta kolmas pieni esine ei meinannut millään löytyä. Saatiin siis todella hyvä tuskanhiki aikaan! Tosi hyvin Vaakku pysyi epätoivoiselta tuntuvaan tilanteeseen ajettunakin aktiivisena. Ei tullut mitään en kykene, kuolen tähän paikkaan -näytelmiä. :)

Seuraavan aamun treeni kesti vartin. Samaan tapaan tuskanhien kanssa etsittiin kolmatta esinettä. Nyt helpotus tilanteeseen löytyi jo hieman nopeammin. Kolmas treenikerta samassa ruudussa ehdittiin tehdä vasta viikon kuluttua. Tällä kertaa homma hoituikin jo aivan aikarajoissa, joten kovin pitkään ei päässyt enää esineen löytymättömyyden ahdistavuutta alleviivaamaan. Vaakulla oli jo selvästi tavoitteellisempi pyrkimys esineitten löytymiseen. Lupaavaa!

Seuraavaksi oli kavereitten kanssa kaistaletreenit lentokentän takana. Hieman jännitti, kuinka meidän rakennusvaiheessa oleva esineruutu tällaisessa tilanteessa sujuu, mutta hyvin sujui. Siirtymiset tehtiin  tottisseuraamisessa, suuntaa osoittaessa Vaakku oli kuin viritetty jousi ja lähti osoitettuun suuntaan lujaa, reagoi esineen hajuun heti ja toi nopeasti. Viimeisellä kaistaleella lähtö oli vino ja sen otin uudestaan. Esineet eivät olleet aivan helpoimmasta päästä, mutta viimeaikaisen koulun käytyä sillä materiaalillakaan ei taida enää olla niin kauheasti väliä. :)

Jatkoimme omaakin treenaamista seuraavana aamuna kaistaleilla. Kolmannella kaistaleella Varis paineli pitkäksi ja joutui taas vaihteeksi tekemään pitkän ja tuskaisan etsintäsession minun painostaessa, ennen kuin helpotus löytyi. Annoin tästä vain välipalkan ja otettiin hetken kuluttua kaikki kolme kaistaletta peräkkäin uudelleen. Nyt suoritus oli kaikilla kaistaleilla tehokas ja tarkka. Seuraavana aamun treeni tehtiin samoilla kaistaleilla. Nyt koko kolmen kaistaleen ja esineen suoritus oli heti laakista erinomainen!

Muutaman päivän kuluttua oli taas kimppatreenit lentokentän takana. Tehtiin kolme kaistaletta ja treenattiin kaksi kierrosta. Tätä ei tarvitse sen enempää kuvailla - molemmilla kierroksilla Vaakku oli SUPER!

Syyskuun päätteeksi tehtiin kimppatreeneissä haulikkoradan tuntumaan kokonainen esineruutu. Laitettiin vasemmalle taakse kuoppaan pieni kenkä, ruudun keskelle lompakko ja oikeaan takakulmaan suopursikkoon käsinemytty. Ja mitä sitä suotta vähättelemään... Vaakun suoritus oli aivan ILMIÖMÄINEN! Esineet nousivat huikean hyvällä asenteella, kaukaa ja lujasta vauhdista napatuista hajuista. Todella päämäärätietoinen suoritus!

Syyskuun hakuilut

Elokuun lopussa meillä oli parin viikon hakutauko, mutta syyskuun puolella jatkettiin taas. Ennen Uuraisten leiriä hakuiltiin kertaalleen haulikkoradalla. Vaakun treeninä oli neljä ukkoa irtorullilla. Päätettiin kokeilla ilman etunakkeja siinä toivossa, että maalimieheltä rullan kanssa lähteminen selkiintyisi. Ja niinhän siinä kävikin. Ilman etunakkia rullan ottamiset ja tuonnit oli nopeat, kun ei tarvinnut jäädä kerjäämään lisää. Jätetään siis jatkossakin etunakki ilmaisusta pois.

Uuraisten leirillä sekä sieltä palattua haulikkoradalla tehdyssä treenissä otettiin neljä ukkoa, joista kahdelta ensimmäiseltä ilmaisu ja kahdelta seuraavalta suorapalkka. Nyt kun etunakki jätettiin rullanhausta pois, niin suorapalkan mahdollisuus ehkä toimii motivaationa etsiä ukot jatkossakin, vaikkei Varis vieraista ihmisistä niin pidäkään. Uuraisten treeni meni hyvin eikä tuo toinenkaan tutulla treeniporukalla sen huonommin.

Rohkeasti sovittiin treenit haulikkoradalle myös perjantaille, joka oli kolmastoista päivä. Minä selvisin aavistuksen heikommin menneellä treenillä - muut hankkivat tullessaan sakkolapun ja parkkeerasivat autonsa kohtalokkain seurauksin kannonnokkaan... Variksen plääni oli valmis ukko vasempaan etukulmaan, tyhjä pisto oikeaan etukulmaan tarkistamaan tyhjä piilo ja kolme haamua, jotka näyttäydyttyään siirtyivät parikymmentä metriä aluetta eteenpäin. Aikomukseni oli ottaa kahdelta ensimmäiseltä löydöltä ilmaisu ja kahdelta seuraavalta suorapalkka, mutta jaoin rullat vahingossa niin, että ilmaisut ja suorapalkat tuli vuorotellen. Suorapalkka keskellä treeniä saattoi ehkä aiheuttaa kuhnailun - eli kerjäämään jäämistä - jälkimmäiseen ilmaisuun. Tarkoitus on ollut aina laittaa suorapalkat vasta treenin loppuun iloisiksi yllätyksiksi.

Seuraavalla viikolla treenattiin Salonpäässä. Varikselle oli ohjelmassa valmis ukko oikeaan etukulmaan, tyhjä pisto vasempaan etukulmaan parin tyhjän piilon kautta, kaksi haamua, jotka näyttäydyttyään siirtyivät umppareihin piiloon ja loppuhuipennukseksi kiva pakeneva ukko, jolta suorapalkka. Meni mallikkaasti! Tyhjä pisto piilojen kautta oli loistava, pistot haamujen näyttäytymispaikkaa kohti suorat ja kääntyivät hienosti oikeaan suuntaan eikä ilmaisuissakaan mitään ylimääräistä.


Viikon kuluttua hakuiltiin jälleen Salonpäässä. Variksen plääni oli valmis ukko oikeaan etukulmaan, tyhjä pisto vasempaan etukulmaan tyhjän piilon kautta, pari valmista oikealle ja pari siirtyvää haamua vasemmalle. Ja jotta saataisiin vähän jännitystä elämään, ajateltiin kokeilla onnistuisiko ilmaisu kiintorullalla. No ei onnistunut! Se kiintorullan ottaminen ja auttaminen osoittautui aika hankalaksi, eli ei päästy ihan niin helpolla kuin Rännin kanssa aikoinaan. Vaakku ei itse yhtään ymmärtänyt kiintorullaa tavoitella ja autettaessa peruutti aina hoo moilasena samaa matkaa kurkottelevan käden kanssa. Vasemman puolen haamu oli vähän vieraampi treenikaveri, ja siellähän alkoi suorastaan jo peljättää moiset ahdisteluyritykset... Otettiin sitten lopuun vielä oikealle puolen hieman tutumpi haamu, jotta kiintorullan auttaminen onnistui hieman sujuvammin. Ei näköjään saatu tätä juttua ihan ilmaiseksi - pakko opetella kiintorullan ottaminen ihan erikseen "kotioloissa".

Kotiläksyjä

Leiriltä kotiuduttua riennettiin tietysti tuota pikaa kentälle jatkamaan harjoituksia. Täyskäännöksiä tehtiin nyt kaikessa rauhassa, ja mielestäni onnistuttiinkin saamaan melko hyvin loppuun asti kääntyviä suorituksia. Kädellä korjaaminen taitaa tässä olla meille se toimivampi konsti - pitää vain itse yrittää muistaa pitää koko ajan rintamasuunta suorassa ja toimia salamannopeasti silloin kun korjaa.

Seuraavaksi tartuttiin murheenkryyniin nimeltä tasamaanouto. Se tehtiin ensin hihnassa metrin ja sitten parin metrin matkalta, jolloin homma sujuukin tosi liukkaasti. Näissä Vaakku oli luovutuksissakin suorastaan ratketa liitoksista ja toki rytmitin edelleen sen kolme sekkaa, irti, kolme sekkaa, vapautus ja sitten nopsasti patukka takataskusta. Patukkapalkkauksessa tehtiin kunnolliset taistelut ja rauhat. Sitten tehtiin nouto pidemmällä matkalla vapaana ja jippii, homma tapahtui edelleen varsin liukkaasti! Selvästi noutoon kerääntyy paljon paremmin paukkuja, kun koko treenin kentälle tulosta alkaen tekee paremmassa hallinnassa. Siinähän ei ole mitään uutta, mutta jotenkin käytäntö ohjaajalta aina aikaa myöten unohtuu.

Hetken autossa huilaamisen jälkeen otettiin toisena kierroksena kahden lelun leikkiä. Ongelma on sellainen, että niin hyvin kuin Varis minun ympäriltä lelua saalistaakin, niin pidemmältä matkalta se ei kiihdytä vauhtia minun pitelemään leluun eikä myöskään heittämääni leluun. Tämä on näkynyt jo nuoresta pitäen ihan tavallisessa pallonheittotilanteessakin, jossa Varis pinkoo kyllä iloisesti hakemaan pallon, mutta ei sillä mikään suin päin kiire ole. Eron huomaa hyvin, kun on myös Rännin kaltainen koira, joka kiihdyttää hyvin minulla olevaan leluun ja syöksyy heitettyyn leluun aivan sumeilematta (minkä seurauksena hammasrivikin on kuin jääkiekkoilijalla). Myönnettävä on, että tätä asiaa ei ole Variksen kanssa aikoinaan tullut edes yritettyä yhtään kehittää ja herätellä. Nyt kypsässä neljän vuoden iässä sitten koetetaan tätä juttua edes aavistuksen verran petrata sillä ajatuksella, että eipä se ota jos ei annakaan. Leluun kiinni kiihdyttämisestä olisi vain niin kovin paljon iloa etenkin luoksetuloissa.

Tällä suunnilleen samalla agendalla tehtiin treeni seuraavana päivänä kotipihassa ja sitä seuraavana päivänä kimppatottiksissa. Ja se tasamaanouto tapahtui näissäkin varsin liukkaasti, jihuu. Kimppatottiksissa otin ensimmäisen kierroksen loppuun vielä eteenmenon valmiiksi viedylle pallolle, ja ylläri pylläri siinäkin vauhti oli ihan eri tavalla luja verrattuna moniin aiempiin treeneihin.

Tottisleiri Uuraisilla

Kunnon asennetta lähdettiinkin etsiskelemään heti seuraavana viikonloppuna Uuraisille. Siellä briardien koulutusleirillä tottiksia valvomassa ja ohjaamassa olivat rottweilerharrastajat Anu Vehviläinen ja Janika Elo. Perjantaina matkattiin Variksen ja Rännin kanssa paikanpäälle ja asettauduttiin viikonlopun tapahtumapaikalle Oikarin tilalle. Siellä majoitustilat olivat mitä parhaat koiraleirille, sillä koirat sai ottaa huoneisiin ja jokaiselle riitti oma huone. Tottiskenttänä toiminut nurmialue oli aikatavalla pienempi kuin kuvista etukäteen oletettiin, mutta kaksi ryhmää siihen kuitenkin saatiin sopimaan.

Lauantaina tehtiin koko porukalla (olisikohan ollut 14 briardia kaikkiaan) ensin yksi kierros ja sitten jaettiin kummallekin kouluttajavieraalle oma ryhmä. Vaakun kanssa jatkettiin Janikan valvonnassa ja tehtiin - yllätys, yllätys - seuraamista. Siinä tarkkaamattomuus tulee hyvin esille ja siihen on helppo puuttua. Ja nyt tuli puututtuakin, kun oli joku tarkkana vahtimassa omia tekemisiä (ja etenkin tekemättömyyksiä). Meillä toinen kierros oli selvästi ensimmäistä parempi. Tiedä sitten johtuiko siitä, että koira ja ohjaaja oli paremmin orientoituneita tottiksen tekemiseen entä aamutuimaan vai siitä, että paikka ja tilanne oli tullut koiralle tutuksi.

Tottisten jälkeen iltapäivällä laitettiin palkat purkkeihin ja suunnattiin maastoon tekemään pikaiset hakutreenit. Melko lähellä olikin oivalliset kangasmetsämaastot, jonne tekaistiin pikku porukalla satasen hakualue. Keskilinja merkittiin ihan vain metsään ja maasto oli mukavan kumpuilevaa ja töytäreistä - toisin kuin meidän aakeilla laakeilla kotipuolessa.

Varikselle otin neljä ukkoa. Ensimmäinen lähti näkönä, mutta vasen etukulma laski voimakkaasti pienen mäen taakse, joten siitä ei nähnyt kuin lähdön. Loput kolme oli haamuja, ja ennen lähetystä käänsin Vaakun aina hetkeksi pois, jotta se hieman joutuisi etsimäänkin. Kaikki ukot maastoutuivat hyvin pressujen alle. Kahdelta ensimmäiseltä otettiin ilmaisu irtorullilla ja seuraavilta suorapalkka. Ehkä sen verran tuikituntemattomat maalimiehet Vaakkuun vaikuttivat, että kun se ei ensimmäisellä maalimiehellä väärältä puolen etsiessä hetipian löytänyt irtorullaa, niin se meinasi luovuttaa ja lähteä minun luo. Kehoituksestani se palasi reippaana etsimään rullaa ja löysikin sitten heti. Muutoin ei ollut kerrassaan mitään huomautettavaa. Täysin keskittyneet haamujen bongaamiset ja vauhdikkaat ja määrätietoiset pistoille lähdöt, rullan tuonnit ja näytöille menot. Hyvä!






















Sunnuntaina treenattiin taas puolikkaissa ryhmissämme pari kierrosta tottista. Variksen kanssa tehtiin ensimmäisellä kierroksella tasamaanoutoa ja hyppynouto, toisella kierroksella seuraamisen täyskäännöstä. Tasamaanouto oli aivan pannukakku (siis voi elämä...), hyppynouto tapahtui harvinaisen puhtailla hypyillä ja täyskäännökseen ei nyt tähän hätään saatu kovasta yrittämisestä huolimatta vielä sitä täysin onnistunutta suoritusta (himpan jäi aina vajaaksi). Täytyy sanoa, että surkean suorituksen esittäminen muille sisuunnuttaa kyllä ihan kaikista parhaiten taas treenaamaan näitä asioita edes jollekin tolalle eikä vain tyytymään tilanteeseen... Vielä me joku päivä noudetaan vauhdilla, peeveli sentään! :)

Näillä touhuin tuli leiri tänä vuonna koettua. Mukava oli taas nähdä isompi joukko muitakin briardeja ihmisineen ja etenkin tietysti Tälliä ja Teaa, jotka olivat leireilemässä lauantaina päiväseltään. Viimeksi oltiinkin nähty kolme vuotta sitten Loviisan leirillä, kun nämä meidän mustat siskokset olivat vuoden ikäisiä. Niin se aika vain rientää!

Variksen tottiskuvista kiitokset Sini Pietarille.

Ihan kiva jälkikoe

Sunnuntaiaamuna jänniteltiin taas koepaikalla, tällä kertaa lähikisoissa Haukkukeitaalla. Koe oli rajoitettu 13:lle voittajaluokan jälkikoiralle, mutta kymmenen meitä lopulta osallistui. Arvontojen jälkeen siirryttiin Sanginjoen maastoihin. Variksen kanssa saatiin nyt oikein kivannäköinen sammalpohjainen ja varvukkoinen metsämaasto ja ihan tavallinen jana. Valitettavasti vain meidän janasuoritus oli siitä huolimatta aivan onneton. Koira ei meinannut edetä mihinkään ja sitten otti vielä taas kerran takajäljen.

Liikkeelle päästiin kuitenkin, ja ensimmäinen keppi löytyi heti 30 metrin päästä. Sitten tuli todella pitkä kepitön osuus, jonne tietysti arvelin meiltä jo ainakin yhden kepin jääneen. Koko jälki oli tuota oikein kivaa maastoa, joskin jonkin verran oli ojia ja sammalen alla kavalaa möykkelikköä ja kivenlohkareita. Nilkkojaan sai siis varoa liinan päässä koiran perässä toikkaroidessa. Vaakku jäljesti pätevästi, mutta hivenen harmittavasti taskuun kertyi vain viisi keppiä. Keppien luovutuspaikalla selvisi, että ensimmäisen kepin jälkeen oli kuin olikin 800 metrin mittainen kepitön osuus, joten se meidän missaama välikeppi jäi sittenkin jonnekin jäljen loppupuoliskolle. Hieman harmistusta liennytti se, että meidän viisi keppiä oli päivän paras saalis jäljeltä.

Hetken huilattua jatkettiin esineruudulla, jonka arvosteli Eeva Äijälä. Kävelytin Vaakun esineruudun kauempaan reunaan, mutta ei se siinä matkalla mitenkään järin kovasti hajuja pyydystellyt. Ehkä siellä reunassa hieman nenä kävi, ja sieltä lähetettyä ensimmäinen esine nousikin takakulman suunnalta nopeasti. Toisen esineen etsiskely ruudun takaosasta kesti pikkuisen pidempään, ja sitä kolmatta haravoitiinkin sitten koko loppu aika. Vaakku liikkui ihan hienosti halkoen muun muassa ruudun etuosan poikittain ja vasemman reunan pitkittäin, mutta niin vain jäi esine parin metrin päähän. Ruudusta saatiin 23 pistettä ja harmittelut, että koira sattui ohittamaan esineen tuulen yläpuolelta eikä saanut hajua. Minä tosin viimeaikaisten ketkuilujen jälkeen epäilen, että olisi tuo oikeasti saattanut saadakin...

Haukkukeitaalle palattiin jatkamaan tottiksilla. Meillä maastosta oli 162 pistettä, joten kakkostulosta oltiin taas enää tavoittelemassa. Vaakun touhusta oli nyt hieman puhti pois, mutta liikkeet tuli kuitenkin tehtyä. Selvimpinä virheinä oli taas kerran asentovirhe seisomisessa, kaksi kutsua ensimmäisessä luoksetulossa, vauhti voisi olla loppuun saakka lujempi ja henkilöryhmässä hieman himmailua. Meidän viimepäivien estetreenien vaikutus näkyi kuitenkin kivasti. Esteille tultaessa Varis selvästi tormistui ja tekaisikin ehkä koeuransa parhaan hyppynoudon. Estenoudossakin tultiin nyt tarkkana kuin porkkana oikean esteen kautta takaisin. Tottissuorituksellamme saatiin Kauko Ruokolaiselta 89 pistettä.

Kakkostuloksella 251 pistettä heltisi kokeen voitto. Olisi vaan taas tarvittu se yksi välikeppi... Sen lisäksi tarvitaan nyt oikeasti kunnollista treeniä janaan, esineruutuun ja tottikseen. Kaikissa on havaittavissa laiskottelua ja valjuutta, enempi tai vähempi. Nyt ei kyllä enää esimerkiksi parin treenijanan jälkeen vielä kuvitella osaavamme yhtään mitään. Pitää tehdä ainakin parikymmentä janaa ja miettiä sitten, onko homma hallussa vai ei! Takaisin treenaamaan siis ja kunnon asentella!

Tottiskuvista kiitokset Kaisa Heikkiselle!